Viimeksi, kun tällaista tapahtui, Triptykonin Eparistera Daimones -levy innoitti Kuolemanlaakso-bändin perustamiseen. Sysisynkkiä biisejä rupesi vain pulppuamaan autopilotilla, vailla sen kummempaa miettimistä ja hinkutusta. Reilut pari vuotta siitä, ja Uljas uusi maailma -debyytti komeilee pian kauppojen hyllyillä.
Levyn säveltäminen oli mutkatonta ja äänittäminen sujui erittäin leppoisissa merkeissä Triptykon-kitaristi V. Santuran Woodshed-studiolla, Saksassa. Kun kelaan sävellysprosessia retrospektiivisesti, en edes muista kunnolla kappaleiden syntyä. Ne vain aloittivat oman elämänsä mystisten aivosähkörituaalien oheistuotteena.
Tämä vuosi on ollut poikkeava muutenkin musiikkihommieni suhteen. En ole kirjoittanut juurikaan lehtiin, toisin kuin viimeiset kahdeksan vuotta. Tai no, olen, mutten niin paljon. Tässä on eräs isompi projekti tulilla, josta kuiskinen myöhemmin.
Julkaisurintamalla Chaosweaverin toinen levy, gargantuamainen konseptialbumi Enter the Realm of the Doppelgänger, ilmestyi teoriassa 30.06.2012. Siksi teoriassa, että levylähetys hävisi matkalla itävaltalaisen levy-yhtiömme (Napalm) varastolta suomalaiselle jakelijallemme (Supersounds Music) ja julkaisu viivästyi muutamalla päivällä.
Ilmestymisajankohta oli muutoinkin huonoin mahdollinen, koska eihän ketään kiinnosta lähteä levykauppaan juhannuksen jälkeen, kesken kuumimman mökkikauden. Levy napsi silti hyviä arvioita niin maailmalla kuin härmälässäkin. Ei mitään hajua myyntiluvuista, mutta olen taiteellisesti helvetin tyytyväinen koko pakettiin. Ei tältä pulikööriltä olisi parempaa irronnut, ei sitten millään.
Tästä huojuvana aasinsiltana pääsemmekin yhtyeeseen nimeltä Tiamat. Bändin päällysmies Johan Edlundhan maalasin Chaosweaverin kakkosen Picasso-vaikutteisen kansikuvan. On muuten harvinaisen lahjakas ukkeli siinä. Johan siis. Varmaan Picassokin.
Postikusti kärräsi maanantaina uusimman Tiamat-tuotoksen, sadan kappaleen rajoitetun kullanvärisen vinyylipainoksen albumista The Scarred People, kotiovelle. Levy ilmestyi viikko sitten.
Johanilla - tai siis Tiamatilla - on luontainen kyky saada kasattua yksinkertaisista elementeistä niin muan helevetin toimivia ja tarttuvia kokonaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä taidonnäyte nimeltä Thunder & Lightning.
Johan ei ole teknisesti maailman pätevin laulaja, mutta hänen nuotin ympärillä pehmeästi korvakäytäviä silittelevä baritoninsa on vastustamaton. Yksi asia, mitä arvostan Edlundissa yli kaiken biisintekijänä, on hänen avoimuutensa ja rehellisyytensä. Siis se, miten hän yhdistää omasta elämästään luotaavat tekstit, tuskaa ja elämänkokemusta uhkuvan tulkinnan sekä näitä nivovan musiikin yhdeksi riipiväksi mutta tarttuvaksi kokonaisuudeksi. Se on äärimmäisen ihailtavaa. Siihen ei moni pysty.
Muistan lukeneeni, ettei mies rupea kyhäämään biisiä, ellei siihen ole aihetta ja tarvetta. Eli jammailut ja yrittäminen heitetään romukoppaan ja otetaan keihäs käteen vasta siinä vaiheessa, kun on sanottavaa. Minusta ei olisi siihen, ei varmasti. Olen liian malttamaton. Toki mulla saattaa olla joku idea kappaleelle hyvissä ajoin, mutta hakemista ja kokeilemistahan biisinteko yleensä on. Minulla ei ole pakahduttavaa tarvetta saada jotain tiettyä ulos itsestäni.
Tai on. Valehtelin vähän. Olen kuunnellut koko viikon Tiamatin tuotantoa, lähinnä myöhempien aikojen goottirockailua. Yhä uudestaan ja uudestaan. Prey (2003) minulta uupui, joten kävin hakemassa senkin levykaupasta heti tiistaina. Mahottoman hieno albumi! Olin toki tutustunut siihen perinpohjaisesti aiemminkin mutten jostain kumman syystä omistanut kopiota siitä.
Tänään postilaatikkoon napsahti Edlundin yhden levyn ihme Lucyfiren This Dollar Saved My Life at Whitehorse (2001), joka on nyysinyt nimensä Carl Barksin kuuluisasta Roope Ankka -taulusta. Lucyfire on ikään kuin goottirock-Tiamatin popimpi pikkusisko. Hävyttömän tarttuvaa ja yksinkertaista korvakarkkia kaikki tyynni. Ylempänä mainittu Thunder & Lightning on muuten alun perin Lucyfiren biisi, jota ei ole julkaistu aiemmin kuin demona.
Aloin eilen olla niin tupaten täynnä goottirockia, että minun oli yksinkertaisesti pakko ottaa kitara kouraan ja alkaa säveltää mahdollisimman tarttuvaa hittisikermää. Biisiaihiosta tuli niin limainen goottityttöjen unelma, että melkein hävetti. En tiedä, mitä aion tehdä sillä ja onko luvassa lisää, mutta tulipahan kyhättyä sellainenkin. Ja hitto, että sen työstäminen oli kivaa.
