Painajaisesta tuli totta

Tiedäthän sen avuttomuuden tunteen, kun kaikki menee unessa päin honkasta, etkä voi sille hevon kaviota? Näen usein painajaista, että torotan instrumentti kourassa lavalla, eikä minulla ole hajuakaan, mitä pitäisi soittaa. Joskus paikka on Tuskan päälava, toisinaan joku ulkomainen festari. Yleensä bändi on Chaosweaver, eli oma yhtyeeni, välillä joku jättiläinen, kuten Metallica, jonka kera nousen korokkeelle syystä tai toisesta.

Kelaan unessa, että tämä ei voi olla totta, näin ei yksinkertaisesti voi tapahtua. En ole treenannut yhtään ja biisit ovat vieraita. Yleisö on yksi iso sumea köntti, jolla on tuhansia silmiä. Tunnen katseet, mutten näe niitä. Hävettää niin paljon, etten tohdi katsoa takaisin. Jokainen nuotti, jonka reseptorit ohjeistavat sormieni näppäilevän, on väärä. Karmiva herätys, monellakin tavalla.

Timo Rautiainen Niskalaukauksineen opasti "Nyt on mies" -kipaleessaan, että "kyllä mies kivun kestää mutta ei häpeää". Siinä on totuuden siementä. Kipu häipyy hetkessä (ellei kyse ole kroonisesta sellaisesta), mutta häpeä ei välttämättä milloinkaan.

Viime yönä painajaiseni lihallistui Kuopion Henry's Pubin pikkujouluissa, jossa ruoka- ja etenkin juomatarjoilu oli avokätistä. Henkan kantikset ovat muuten eilisen perusteella aivan jumalattoman nuoria, by the way. No, oli siellä meitä vanhoja jarrujakin jonkun verran, mutta tuttuja naamoja vain vähän.

Illan pimetessä joku meistä sai kuningasidiksen, joka kuului suunnilleen näin: "Hei, tänään on jami-ilta, käydään soittamassa Sign of the Wolf!". Meitä oli siinä kolme vanhaa kaverusta, joista yksi on rumpali, toinen kitaristi ja minä vissiin jotain siltä väliltä, eli helposti basistiksi nakitettava. Vain laulaja puuttui.

Noh, koetimme aikamme metsästää juhlaväen seasta tyyppiä, jolle Pentagram on tuttu ja cojonesit tarpeeksi kookkaat, että uskaltaa nousta kylmiltään lauteille, mutta eihän siitä tullut mitään. Kitaristi soitti sitten kaverilleen, joka oli juhlimassa toisia pikkujouluja jossain lähellä. Pidimme parit lyhyet paltsut, kun hän saapui paikalle, ja iskimme esitysvuorotoiveen sisään. Kello oli tässä vaiheessa jo vahvasti kuutamon puolella - kuten olimme mekin.

Jamikokoonpanot vetivät oikeastaan hemmetin hyvin, eli taso oli siis korkea. Kitaristi soittaa perinnedoombändissäni, jonka kanssa veivaamme Sign of the Wolfia joka treeneissä. Rumpali on soittanut tätä kipaletta viimeksi joskus 1990-luvun alkupuoliskolla, ja vieläpä saman kitaristin kanssa. Laulaja on vetänyt biisiä tietääkseni vain muutaman kerran treeneissämme joitain kuukausia sitten. Biisi oli siis teoriassa jossain määrin hallussa.

Sitten se tapahtui. En ollut soittanut bassoa varmaan pariin vuoteen, mutta kipale on helppo, ja se menee hyvin pitkälti samalla lailla bassolla kuin kitaralla. Instrumentti tuntui silti todella oudolta. Rumpali lykkäsi biisin käyntiin isolla tempolla. Siis tyyliin tuplatempolla siihen, mitä itse sitä vedämme. Olin täysin hukassa heti lähtötelineillä. Aivot eivät pelanneet yhtään, sormet vielä vähemmän. Joka ainut isku väärä joko ajoitukseltaan tai nuotiltaan - yleensä molempia. Kukaan ei ole koskaan soittanut niin huonosti koko musiikin historian aikana.

Koko kolmeminuuttinen hurahti yhdessä giganttisen suuressa häpeän sumussa. Kuin unessa. Kitaristinkin soitto takkusi normaalia enemmän, enkä siinä tilanteessa kiinnittänyt huomiota laulajan suoritukseen. Jengiä oli paikalla ihan hyvä rypäs, ja minua nolotti niin paljon, että oli pakko kääntyä rumpaliin päin. Kunpa olisin herännyt samantien sängystäni, mutta ei, risti kouraan ja takaisin yleisöön Henrin baarin via dolorosaa pitkin.

Ajattelin "fiksusti", että nyt kun painajainen on eletty, ehkä sitä ei tartte elää uudestaan nukkuessaan. Väittävät myös, että kirjoittaminen on terapeuttista, eli kohta olo on varmasti kuin omenalla. On, on, on, on, on...

Anteeksi niin maan jumalattoman paljon Henry's Pub, Jussila, soittokaverit, yleisö ja äiti.

Mitä opimme tästä? Kullittaren päivänä ei kannata kikkailla.