Eilen tuli kierreltyä ja kaarreltua kiitettävästi. Otimme kurssin kohti Sex Beat Records -levykauppaa, joka sijaitsee parin kilometrin päässä hotelliltamme. Petra nappasi matkalta kahvin ja muffinssin, minä saman pekoni- ja rasvaherkun Burger Kingistä kuin eilen. Mmm... Reprise.
Sex Beat muistutti aika pitkälti Helsingin Music Hunteria. Siellä oli aivan liikaa kaikkea pieniin tiloihinsa nähden, eli tosi vaikea löytää mitään. Levyt olivat periaatteessa aakkosjärjestyksessä, mutta käytännössä pöydillä, hyllyillä ja pinoissa vähän miten sattuu. Vinyyleitä tosi naftisti, cd:itä ja fanikrääsää, ei kovin harvinaista sellaista, kattavasti. Petra osti jonkun Nick Caven varhaisen - tai ilmeisesti ensimmäisen - äänitteen, mutta en kuollaksenikaan muista, millä nimellä se kulki. Ja levypussillekin on toista metriä. Sori.
Kävimme myös levykaupan vieressä sijaitsevassa Black No. 1 -goottirelekaupassa, jonka omistaa Sex Beat -Thomasin naikkonen. Hinnat pilvissä, mutta muutoin tosi tyylikäs ja yllättävän kookas putiikki. Suosittelen, jos moinen kiinnostaa. Vilkaisin myös minikokoisen UK-goottikaupan sisälle, jota pyörittää Dave Ingramin (ex-Bolt Thrower, ex-Benediction) vaimo, mutta pulju näytti olevan minua puolet nuorempien tyttöjen heiniä.
Kivoja lelukauppoja löytyi paljon, jopa liikaakin, jos multa kysytään, heh... Samoin kahviloita. Tämän päivän yksi positiivisimmista yllättäjistä oli kaksirakennuksinen moderni kauppahalli, joka on ollut tämän mukaan kesäkuussa vielä valmisteilla. Älyttömästi jengiä, mutta leppoisa fiilis. Täkäläiset ovat näemmä hulluna tuoreeseen luomuun.
Nørrebrossa törmäsi ilahduttavan moneen pieneen levykauppaan, joissa käytetty vinyyli oli päivän sana. Osassa niistä hinnat olivat korkeat, toisista sai isoja settejä kuranttia tavaraa puoli-ilmaiseksi. Ostin Route 66:sta, jota voin suositella monipuolisen valikoimansa, esillepanonsa ja tunnelmansa puolesta, Misfitsin Die, Die My Darling 12-tuumaisen ja The Doorsin Waiting for the Sunin. Hinnatkaan eivät olleet pahat: reilut 10 e/laaki.
Luulin, että toissapäiväistä 12 levyä 100 kruunulla ei hevin päihitetä, mutta olin väärässä. Joku miniputka tarjosi meinaan 8 levyä 50 kruunulla ja 20 levyä satasella. Olisiko alelaatikoita ollut kahdeksan, eli plärättävää ei ollut älyttömästi, mutta tarpeeksi kuitenkin. Nämä tarttuivat haaviin alle euron kappalehintaan:
- The Michael Schenker Group: Built to Destroy (1983)
- Styx: Kilroy Was Here (1983)
- Styx: Cornerstone (1980)
- Accept: Russian Roulette (1986)
- Slade: Play It Loud (1970)
- Helix: Walkin' the Razor's Edge (1984)
- Fine Young Cannibals: The Raw & the Cooked (1988)
- Neil Diamond: Johan Livingston Seagul Original Motion Picture Soundtrack (1973)
Täytynee hankkia isompi matkalaukku...
Jos kaupungissa sijaitsee ultimaattisen Bond-tytön nimeä kantava ravintola, eihän sinne voinut olla menemättä. Pussy Galore's oli silkkaa ylivoimaa. Kevyesti boheemi ja "taiteilijamainen" miljöö, sairaan hyvät ruoat, vintage-osaston tissikuvia vuorattuna seinille ja poptaidetta kaupan (mikä tarkoittaa tässä tapauksessa kymmeniä vinyylilevyille maalattuja kulttitähtien kasvoja). Petra veti kanttarellipastaa, minä häränpihviä. Vahva ysi, jos kouluarvosanoilla mitattaisiin.
Käppäilimme jokirantaa pitkin Nørrebrosta Vesterbrohon. Nättiä seutua ja paljon isoja verhottomia ikkunoita varakkaiden asukkaiden residensseissä. Pysähdyimme muutamassa ravintolassa, kuten Obelixissa, muttei niistä jäänyt oikein mitään käteen, kunnes eksyimme munkilla Café Mandelaan.
Veikkaisin että rakennus on valmistunut 2000-luvulla, ja nimenomaan tätä raflaa ja sen käyttötarkoituksia varten. Kyseessä on siis tasokas ruokaravintola-kahvila-livemusiikkibaari kompaktissa paketissa. Tunnelmallinen valaistus, korkea katto, asiakasystävälliset hinnat, seinillä valokuvataidetta, isoja ikkunoita ja ystävällinen palvelu. Hyvää voi siis saada halvalla, vaikka sanonta toisin väittääkin.
Jossain vaiheessa iltaa bändi aloitti soiton. Kokoonpanoon kuului rumpali, kontrabasisti, kitaristi, xylofonisti ja muutamassa biisissä vieraillut Freddie Mercuryn näköinen laulaja. En viitsi mennä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta ei jumanpeba sentään, että oli huikeaa soittoa! Jokainen hoiti tonttinsa keskivertoa kirkkaasti paremmin, mutten ole eläessäni kuullut niin kovatasoista xylofonistia. Huh huh. Vieläkin värisyttää. Pikkasenko tyyppi veti fiiliksellä, enkä muista kuulleeni kuin yhden minimokan (ylimääräisen äänen) koko teknisesti äärimmäisen haastavan setin - tai itse asiassa kahden - aikana.
Bändi veti pääasiassa loungehenkistä freejazzia mutta myös covereita tunnetuista leffatunnareista, kuten Kummisedästä ja Spider-Manista. Jaa juu, vetiväthän ne rankalla kädellä uudelleensovitetun luennan Nirvanan Smells Like Teen Spiritistäkin. Bändistä tuli väistämättä mieleen Angelo Badalamenti ja Twin Peaks. Yllätys. Harmi, etteivät soittaneet sitä matskua. Odotin myös The Doorsin Riders on the Stormia, joka olisi sopinut repertoaariin kuin kankut reisien jatkoiksi.
Istuimme ravintolassa hyvän tovin. Tilasimme yhteensä viisi Tuborgia, yhden Irish Coffeen ja kaksi dippilautasta, jotka sisälsivät seuraavia tanskankielisiä asioita: "Snacks tallerken med grillet chorizo, oliven, grønt og chilimayo" sekä "Dip og dyp - grøntsager med humus". Kopsasin litanian netistä. Koko hoito kustansi yhteensä viitisenkymppiä. Ei paha.
En muuten jaksanut ottaa omaa kameraani mukaan, koska sen raahaaminen käy työstä - ja lomallahan täällä ollaan. Tarttee pistää kuitenkin jotain kuvitusta tekstien tueksi, jahka tässä...
Mitä opin viimeisen parin päivän kokemuksista: ostoskatualue kannattaa kiertää kaukaa pimeän tultua. Muualla on elämää, siellä on elukoita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti