Kalifornia, päivä 12: Hollywood Walk of Famelta Twin Peaksiin ja True Bloodin kuvauksiin

”This is the strangest life I've ever known”
- James Douglas Morrison

Kävin haastattelemassa aamutuimaan Reckless Loven laulaja Olli Hermannia hotellissa, johon bändi oli majoittunut. Majatalo sijaitsi cooleilla hoodeilla, House of Bluesin ja entisen Riot Housen nurkilla. Olli kertoi, että Sebastian Bach asustaa samassa majoitusliikkeessä, ja tyypit olivat olleet yhdessä viihteellä entisen Skid Row -kultakurkun huoneessa. Siitä ja Recklessien tuoreimmista kuulumisista voitte lukea myöhemmin Blue1:n Dreamista. Mitäpä loma olisikaan ilman työntekoa...

Päätimme pyhittää tämän päivän kevyelle hengailulle ja niiden paikkojen tsekkaukselle, jotka huusivat sitä. Aloitimme Hollywood Walk of Famesta. Millään muulla tähdellä ei ollut sinänsä meitsille merkitystä kuin The Doorsilla, ja löysimmekin sen pian ystävällisen katusoittajan avustuksella Hard Rock Cafén edestä. Art Mooneyn tähden missaaminen jäi tosin korpeamaan. Jaa, Art kuka, vai? Katso Ford Fairlane ensi tilassa, hyvä ihminen! ”Art! Art Mooney, Art baby!”

Kusetti niin muan helevetisti, että livahdin vähin äänin Hard Rock Cafén miestenhuoneeseen. Kun palasin ravintolan puolelle, Pauliina ja Seija olivat löytäneet Jim Morrisonin nahkabyysat lasivitriinistä. Mies oli kyltin mukaan käyttänyt niitä lähes päivittäin liki parin vuoden ajan.

Liskokuninkaan pöksyjä oltiin parsittu käsin melko huolimattomasti muutamasta kohdasta. Rockuskottavaa. Raflassa komeilivat myös Morrisonin käsinkirjoittamat L.A. Woman -sanat.

Kun käppäilimme takaisin hotellille kolmen tunnin haahuilun ja ruokailun jälkeen, Reckless Love pamahti vastaan Pekka "Rafaelin enkeli" Ruuskan kanssa! Näin Ruuskaa aiemmin Olli-haastattelun yhteydessä, kun mies saapui aamupalalle hotellin ravintolan terassille. Hän kommentoi kohtaamista seuraavasti: ”Eikö tämä kaupunki ole tämän isompi?”.

Jututimme jäbiä muutaman minuutin, kunnes paikalle pamahti tuntematon naishenkilö, joka tahtoi minun ottavan valokuvan hänestä bändin kanssa. Tytsy selitti jotain, että hän on juuri lähdössä takaisin Italiaan ja olisi tosi siistiä saada tällainen rockfoto muistoksi. Kuvan ottamisen jälkeen hän kysyi musikanteilta, että ”and which band are you again?”. Semmosta.

Otimme auton alle, lastasimme läjän netistä printattuja ohjeita kyytiin ja suunnistimme kohti Twin Peaksin pahaenteistä Owl Cavea, jonka mukaan meitsin himastudiokin on nimetty. Pääsimme puoliksi tuurilla ja puoliksi navigaattorin avulla yllättävän lähelle Hollywood-kyltin lähellä sijaitsevaa luolaa.

Ja jumankikkare, mikä paikka se olikaan. Itse luola ei poikkea sinänsä oleellisesti normista (paitti, että se on myös 1960-luvun tv-Batmanin alkuperäinen Bat Cave!), mutta jotain mystistä sen ympäristössä on. Kirjoittanen tästä enemmän myöhemmin jonnekin, mutta luola on ehkä 40-metrinen pötkylä, jossa on kolme sisäänkäyntiä. Kulkusuunnasta ensimmäinen on Twin Peaksiin nähden ”takaovi”, ja se on kahta muuta, jotka sijaitsevat toisessa päässä, selvästi kookkampi. Twin Peaksin luolansuu on aukoista pienin ja huomaamattomin.

Kun pääsimme luolan päähän, avautunut näkymä oli verrattain outo: oikealla puolella pyöri joku turistiryhmä prujuineen ja vasemmalla puolella taisteli pari tyyppiä supersankaritrikoissa! Myöhemmin kävi ilmi, että tämä virolainen sankaripari ja tusinapäinen kuvausryhmä olivat purkittamassa traileria tulevaan leffaansa. Semmosta.

Luolaa ympäröivät isot kalliot ja hiekkaseinämät. Se sijaitsee siis tavallaan keskellä solaa. En ole eläessäni nähnyt niin suuria korppiparvia puuttomassa maastossa kuin siellä. Ilmatilassa liiteli myös haukkoja, jotka päästivät välillä suustaan tutunkimakoita uhkahuutojaan. Ja koska etelä-Kalifornia on kuiva, maasto on otollinen myös käärmeille ja liskoille. Oikeanpuoleinen seinämä oli mustanaan korppeja. Tunnelma oli melko uhkaava.

Pöllöluola löytyi helposti, mutta muut mestat olivat vähän haasteellisemmissa paikoissa. Ajoimme täältä printattujen ohjeiden mukaisesti Franklin Canyonille, jossa on kuvattu ainakin sarjassa esiintyvät Glastonberry Grove, Owl Pipe, Windom Earlin mökki, Audreyn ja Jackin picnic, Donnan ja Jamesin picnic sekä majuri Briggsin abduktion jälkeinen harhailu, joka tapahtui aivan oikean Owl Pipen vieressä.

Kun pääsimme lähelle aluetta, oikeastaan sen parkkipaikalle, poliisi pysäytti meidät ja kysyi, että mitä te täällä teette. Vastasin, että tultiin tsekkaamaan maisemia ja etsimään Twin Peaksin kuvausmestoja. Poliisi kommentoi, että sori vaan, täällä kuvataan juuri True Bloodia, eikä autoa saa jättää tälle parkkikselle, koska kyseessä on suljettu setti, jonne ulkopuolisilla ei ole asiaa. Sitten hän käppäili autolleen ja haki meille A4-tulosteen, jonka toiselta puolelta löytyi alueen kartta ja toiselta piiiitkä lista tv-sarjoja ja leffoja, joita on kuvattu tässä metsäisessä kanjonissa.

Listasta löytyi paitsi Twin Peaks ja True Blood, myös Nightmare on Elm Street, Rambo II, The Great Outdoors, Minority Report, Dr. Doolittle 2, CSI: NY, Matlock, Platoon ja niin edelleen. Nimikkeitä lienee satakunta. Jackpot!

Ajoimme siis syvemmälle historian havinaan, ja nyt meillä oli kartta, johon oli merkattu, missä mitäkin tekelettä on filmattu. Jysäytimme auton parkkiin ja käppäilimme viereiset rappuset alas. Puistonpenkillä istui kaksi iäkästä naista leffakäsikirjoitus ja kuulakärkikynät käsissään.

Kysyimme heiltä neuvoa, että missäköhän kohtaa karttaa mahdollisesti olemme. Toinen naisista istui hymyillen hiljaa paikoillaan ja toinen opasti meitä suurella lämmöllä, sydämellisesti. Olimme karttaan merkityn kuutosen kohdalla, eli juuri siinä, missä Twin Peaks -maastojen pitäisi sijaita. Nainen tosin korosti sitä, että unohtakaa tietyt kiintopisteet ja keskittykää ihailemaan koko paikan maagisuutta. Hän sanoi, että ”uskokaa minua, olen työskennellyt täällä useasti”.

Tuumasin mielessäni, että niinpä vissiin, onhan Twinnarit löydettävä, muulla ei niin väliä. Noudatimme kuitenkin mukavan naikkosen ohjeita ja lähdimme kiertämään Franklin Canyon Lakea. Parinkymmenen metrin päässä aukeni eriskummallinen järvimaisema – ja vastarannalla todella kuvattiin True Bloodia!

Sam Merlotte -hahmon ja jonkun pikkutytön tähdittämän kohtauksen taustalla hääri varmaan nelisenkymmentä avustajaa, kuvaajaa ja muuta säätäjää. Kattelimme ja kuvasimme touhua jonkun aikaa ja jätkoimme matkaa.

Jos Owl Caven seutu oli outoa, Laurel Hillisin lähellä sijaitseva Franklin Canyon on kuin toiselta planeetalta. En ole ikinä nähnyt niin paljon toisistaan poikkeavaa puustoa ja kasvistoa vierivieressä. Jättimäinen palmu, suoräme, punapuu ja mänty sattoivat torottaa rintarinnan, vailla vastakarvaa.

No, eipä siinä mitään. Saavuimme pienemmälle vesiläntille, joka sijaitsi isomman vieressä. Ensimmäiseksi verkkokalvoille rekisteröityi puolimetrinen albiinokala, joka lipui hitaasti rantahietikolla! Kuulostaa kalavalheelta, mutta väittäisin, että kyseessä on se sama karppi, joka löytyy True Bloodin alkuteksteissä. Voi se tietty jonkin toinenkin yksilö olla, mutta iso se oli kuin perkele!

Talsimme lätäkön toiselle laidalle. Mikäs se siinä polskii? No, kilpikonna, tietysti. Ja toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Kohta niitä pamahti esiin kymmenkunta. Notta häh?! Semmosta.

To cut the long story short: Owl Pipe ja Glastonberry Grove sun muut löytyivät, mutta Windom Earlin kabinettia ei ole enää olemassa. Audreyn ja Jackin picnicpaikka oli juuri sama, missä True Bloodia nyt kuvattiin.

Saimme muuten valitukset äänitarkkailijalta, joka valvoi hälyääniä vastarannalla. Juttelimme jonkin vanhan äijän kanssa, joka istui penkillä ja katseli sarjan kuvauksia. Äänitarkkailija torotti hänen vieressään. Puhuimme ja nauroimme kuulemma niin kovaäänisesti, että se häiritsi ääniraitaa. Kun lähdimme lompsimaan eteenpäin, Petra aivasti. Tarkkailijan suunnasta kuului: ”Cut! Again!”.

Kävimme pyörähtämässä kotimatkalla kaupassa, joka inspiroi Morrisonia kirjoittamaan jumalaisen Love Street -biisin tekstit. Sen nimi on Laurel Canyon Country Store. Seinillä ja ovessa killui The Doorsiin liittyviä artikkeleja, joista useammissa oli maininta kaupasta. Morrison ja Pamela Courson asuivat kaupan takaa pilkottavassa talossa, jonka parvekkeelta he tarkkailivat kauppaan käveleviä hippejä. ”I see you live on Love Street / There's this store where the creatures meet”. Asunnon osoite on 1812 Rothdell Trail.

En muista kuollaksenikaan, minkä kuuluisan 1960-luvun bändin tyyppien kaupanpitäjä väitti asuneen liiketilan alakerrassa. Darn. Vai oiskohan se ollut The Mama's and the Papa's..?

Siisti hippimesta. Ostin putelin Diet Cherry Cokea. Kävimme myös vakoilemassa Morrisonin ja Coursonin residenssiä ulkoa päin. Näistäkin aion kirjoittaa enemmän myöhemmin.

Antoisa päivä. Mutta keitähän ne käsikirjoittajanaiset olivat?

Kalifornia, päivä 11: Disney's Love goes Reckless

Teemapuistosta toiseen. Universal Studios on iso, mutta Disneyland on jotain aivan käsittämätöntä. Siellä on kaksi (vai olikohan niitä kolme?) eri puistoa, joista jokainen on vähintään Laatokan kokoinen. Ainakin kuvainnollisesti. Eksyimmekin ensin vahingossa väärään puistoon, Kalifornia-teemaiseen sellaiseen.

Meitsien Southern California City Passeilla ois päässyt Disneylandiin kolmeksi päiväksi, muttemme halunneet haaskata kallisarvoista aikaa sinne kuin päivän verran. Tai eihän se tietty haaskaamista ole, mutta yksi päivä oli tarpeeksi.

Parkki maksoi jälleen $15 per automobiili. Puiston, tai siis puistojen, liepeillä on hemmetisti hotelleja ja ravintoloita, mutta perus elintarvikekioskia/-kauppaa oli hiton vaikea löytää. Meiltä meinaan loppui vesi, ja kiertelin ja kaartelin ympäripympäri seutuja vaiks kuinka pitkään ennen kuin kohdalle sattui jonkun majatalon yhteydessä toimiva minimarket. Kuusi litraa vettä kouraan ja mänöks.

Aikaa oli rajallisesti, johtuen pitkälti lapsipoliittisista syistä, joten haahuilimme pitkälti ympäriinsä ja kävimme katsomassa vain kiinnostavimmat mestat. Kummitustalo oli liki identtinen (ellei jopa täysin) vuoden 1988 settiin verrattuna. Koko perheen botskiajelu, mekanisilla elukoiden ja heimoihmisten tähdittämä The Jungle Cruise, oli yhä perseestä, mutta Indiana Jonesin ”vuoristorata-autoilu” täyttä timangia. Kandee tsekata.

Ostimme myös jotain leffamemorabiliaa myymälöistä (esim. Akselille Jack in a Coffin, elikkäs Nightmare Before Christmasista tuttu Skeleton Jack hauta-arkussa ja meitsille muovinen, miltei life-size stormtrooperin piä!).

Waltin puiston musiikeista tuli mieleen Beverly Hills Cop 3:n superärsyttävä Wonderworld-renkutus. Kehno leffa se on muutenkin. Harmi, ettei trilogia saanut ansaitsemaansa päätöstä – kaksi ekaa osaahan ovat kuolemattomia klassikoita.

Reckless Lovella oli illalla keikka Johnny Deppinkin aiemmin osaomistamassa The Viper Roomissa, eikä sitä sopinut tietenkään missata. Disney-reissu imi melko tehokkaasti mehut, mutta äkkiäkös ne kuroi kiisselin muodossa takaisin. Sovin kitaristi Pepen kanssa, että haen vapaaliput mulle ja Petralle kympiltä venuen edestä. Ja näin tapahtui. Keikasta ja oheismeisingistä voi lukea enemmän täältä. Hienoa, että pojilla alkaa tapahtua uudellakin mantereella.

Kalifornia, päivä 10: Leffastudiolta porvoolaisen rokkibändin keikalle ja Rainbow'n synttäreille

Kirjoitan tätä paluulennolla San Franciscosta New Yorkiin. Teimme reissun aikana niin paljon kaikkea, että päiväkohtaiset yksityiskohdat alkavat hämärtää. No, nukuin viime yönä kolme tuntia, joten järjenjuoksu ei kilistele muutenkaan kelloja ennätystahtia. Ping pong.

Tykkäsin Universal Studiosista kersana tosi paljon, joten odotukset olivat kohtuulliset nytkin. Mesta sijaitsi vajaan kymmenen minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme, eli autossa kyräilyyn ei tuhlaantunut onneksi kuin kotvanen.

Pysäköiminen leffastudioteemapuiston jättihalliin kustansi $15. Melko suolaista, muttei tavatonta. Teema- ja huvipuistoilla taitaa olla hiljainen sopimus tai vastaava salaliitto, että kävijöiltä pitää nyhtää juuri tuo nimenomainen summa siitä ilosta, että saa auton parkkiin monen kilometrin päähän itse tapahtumapaikasta.

Käppäilimme Universal Cityn (uskoisin sen olevan sen niminen) kauppa- ja raflakavalkaadin läpi kohti porttia, joka johtaisi to the essence of Hollywood, leffakaupungin kaupallistettuihin takahuonekulisseihin. Olin kertonut muille jo aiemmin, millainen mesta Universal Studios on, muttei kukaan tuntunut ottavan lätinöitäni tosissaan – tai ainakaan kovin innostuneesti. Hahaa, suckers!

Suunnistimme heti kärkeen kummitustaloon, joka sisältää sekä perinteisempää vahanukke- ja valokikkapelottelua että sarjamurhaajiksi tai muiksi leffapahisörkeiksi naamioituneita näyttelijöitä, jotka säikäyttivät oikeasti meikäläisenkin ihan kunnolla. Pauliina kääntyi juuri ennen sisäänkäyntiä veks, mutta Petra uskaltautui messiin. Ja sen näki myös kierroksen jälkeen kynsiurina olkavarsistani...

Koko homma oli tehty aivan älyttömän taitavasti ja monipuolisesti niin valojen, hahmojen, savun, tuuliefektin kuin vesiroiskeidenkin suhteen. Näyttelijät eivät mölynneet luonnollisella äänellään, vaan heidän älämölönsä ampui pihalle epäinhimillisen kuuloisena ja runsaasti efektoituna. Vaikka huomasin sivusilmällä ennalta, että kohta Leatherface käy kimppuun nurkan takaa moottorisahoineen, fiilis pimennetyssä pienessä tilassa oli kuin ihmisteurastamossa. Uhrin rooli on, no, ei kovin mukava. Tuli karjaistua ääneen muutamaan kertaan.

Vuonna 1989 isolla lavalla pyörinyt Miami Vice -spektaakkeli oli vaihtunut Water Worldiin. Kulissit olivat siis tuon Kevin Kostner -flopin henkiset, mutta periaatteessa näyttämösetti oli aivan sama kuin 22 vuotta sitten. Show perustuu näyteltyihin kohtauksiin, näyttäviin stuntteihin ja räjähdyksiin, jotka pohjaavat elokuvan henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Rooleissa nähtiin jotain heppuja True Bloodista, Chicago Hopesta ja, ööh, monesta muustakin tv-sarjasta. Ei siis mitään nimityyppejä, vaan vissiinkin enemmän stuntosastoa.

Ja olihan se näyttävä. Pompittiin vesiskoottereilla, räjäytettiin bensatankki ja lentokone, tiputtiin kymmenestä metristä veteen turpasaunan tuloksena ja niin edespäin. Eli periaatteessa aivan samaa settiä kuin edeltäjässäänkin. Akseli ei, harmi vaan, nähnyt näytöstä, koska yleisön mylvintä kävi pelottavan lujaksi, joten Petra saattoi minimiehen rauhallisemmille vesille.

Kiertoajelukin oli samantyylinen kuin aiemmin. Kuski ajaa lavastettujen ja aitojen leffasettien läpi, opas pölöttää faktaa ja hauskuuttaa samalla (meille sattui joku hauska koomikko, joka vetää stand upia Sunset Stripillä), turistit räpsivät fotoja ja kaikilla on hauskaa. Bates Motel oli yhä pystyssä, Jaws polskii lammikossaan, metrotunnelissa pamahtaa maanjäristys ja länkkärikaupungissa tulva. Eli täysin samat hommat tässäkin kuin vuonna 1989.

Ehkä kovin uutuus oli hemmetin hieno King Kong -3D-tunneli, jossa mahottoman iso gorilla tappeli dinosauruksia vastaan ja rymisytti välillä meittienkin vaunua. Samoin saurukset, joiden suusta lensi kuolaa (vettä) kiertoajelulaisten päälle. Emäsiisti! Pyörimme myös Perfect Housewifesin aidolla setillä ja leffassa käytetyillä koneen- ja autonkappaleilla varustetulla War of the Worlds -apokalypsissä. Lavastetuilla seteillä efektit jylläsivät tietty koko ajan täpöllä, kun taas oikeissa kuvauspaikoissa näkyi vaan jotain sarjojen henkilökuntaa (ei tähtiä).

Jos aiot joskus vierailla Universal Studiosilla, elä missaa 3D-Simpsons-vuoristorataa! Ehkä kovinta ikinä. En kuitenkaan spoilaa tämän enempää, sillä ei meilläkään ollut tuon enempää tietoa ennen kuin menimme laitteeseen. Erehdyimme vierailemaan myös T2-näytöksessä. No, se oli ihan paska. Tai siis outdated. Alkaa näköjään pukata Andy McCoy -syndroomaa, kun suomi unohtuu muutamassa viikossa.

Jonot eivät olleet liian pahat minnekään, vaikka kiertoajelulle joutuikin venailemaan liki tunnin. Odotin riekaleisempia hermoja koko porukalta, etenkin itseltäni.

Kokonaisuutena Universal Studios on teemapuistoksi ylintä valioluokkaa. Pienimmätkin yksityiskohdat on suunniteltu sitä mielessä pitäen, että ne tarjoavat elämyksiä. Myös teemapuistomusiikit noudattivat joko Hans Zimmer -blockbustermahtailua tai oudompaa, dannyelfmanimpaa tavaraa, mikä nyt sattuikin sopimaan lähimpiin kojuihin, kauppoihin tai näytöksiin. Helvetin toimiva kokonaisuus, kaikin puolin. Neljä ja puoli tähteä, keposeen.

Hotellilla shortsit naulaan, housut jalkaan ja taas vauhdilla menoksi. Olin sopinut porvoolaisen Baton Rogue Morguen kanssa, että haen bändin kitaristilta liput heidän tämäniltaiselle Key Club -keikalleen ja vappuaattoiselle Whisky a Go Go -vedolleen. Soittoajaksi oli merkitty muistaakseni 8:15, ja meidän piti tavata puolta tuntia aiemmin. Ja niin tapahtuikin.

Klubi oli sinänsä melko jees, mutta yleisöä oli verrattain vähän, eivätkä esiintyjät saaneet juuri porukkaa syttymään. Baarin sivuilla sijaitseviin pöytiinkään ei saanut jostain käsittämättömästi syystä istua, vaan keikkoja (bändejä oli useita) oli pakko möllätä seisaaltaan. Vähän nihkeä meno siis.

Lähdimme heti Baton Rogue Morguen jälkeen naapurin, Rainbow Bar and Grillin, 39-vuotissynttäreille. Odotin toki törmääväni Lemmyyn ja Ron Jeremyyn, mutta herroja ei taaskaan näkynyt. Darn! Tonteilla pyöri kuitenkin Matt Sorum (ex- Guns n' Roses, Velvet Revolver) ja B-Real (Cypress Hill), joista varsinkin jälkimmäinen oli itselleni kova juttu. Queenin rumpali Roger Taylor ja W.A.S.P.:sta sekä Quiet Riotista tuttu kannumies Frankie Banali sun muutkin olivat kuulemma läsnä, mutten tavannut heitä itse.

Siisteintä oli kuitenkin fiilis, joka paikassa vallitsi. Baari oli täynnä vanhoja rokuja, joiden maililukema näkyi naamasta mutta tänä iltana myös suuresta sydämestä. Mestan pomo jakoi henkilökohtaisesti vierailijoille Whiskyn 39-synttäripaitoja ja poke yhden juomalipun per henkilö. Jouduimme lähtemään ajoissa veks, koska meikäläisen maha temppuili ilmeisesti liiasta hiilihaposta ja pekoninmussutuksesta tai jotain. Oli muuten hyvät pöperöt ja isot annokset taas kerran tässä tarunhohtoisessa ravintolassa. Peukut.

Jaahas, kapteeni kuulutti juuri, että joudumme kiertämään ympyrää New Yorkin ilmatilassa puolisen tuntia, koska presidentti Obaman aikataulusta myöhässä lähtevä kone on ilmeisesti MUUTTANUT KAIKKIEN SAAPUVIEN JA LÄHTEVIEN LENTOJEN AIKATAULUJA. Koneemme lähti muutoinkin 30 minuuttia myöhässä, ja vaihtoaikaa emäisolla JFK:lla on alkuperäisen suunnitelman mukaan 1 h 50 min. Tiukille vetää.

Vain Yhdysvalloissa...