Kalifornia, päivät 8 ja 9: The Doors -pyhiinvaellus, Beverly Hills, Mulholland Drive, LA Ink...

Tämä oli merkittävä päivä minulle ja mitätön päivä ihmiskunnalle. Kuten valistuneimmat tietävät, The Doors on maailmanhistorian kovin bändi. Ainakin minun maailmanhistoriani.

Iskimme auton parkkiin Barney's Beaneryn, Morrisonin ja monen muun kuuluisuuden kantapaikan, pihalle. Siellä on kuvattu The Doors -leffan kohtaus, jossa Morrison tinttailee kavereidensa kanssa ja lekuttaa baaritiskin alle.



Sieltä matka jatkui The Doorsin vanhalle toimistolle, entiselle Elektra Sound Recorders Studiolle, jossa bändi äänitti Soft Paraden ja Morrison Hotellin, bändin ykkösviinakauppa Monaco Liquoriin, Alta Cienega Motelliin (Morrison asui huoneessa 32 vuosina 1968-1970), legendaariseen Continental Hyatt "Riot" House -hotelliin (nykyisin Andaz West Hollywood), Whiskey A Go-Goon sun muualle. Näistä on koostettava kuvatarina johonkin, mutta en ehdi tehdä sitä nyt. Äärimmäisen tärkeä reissu mulle kuitenkin.

Kävimme myös lounaalla Lemmyn, Ron Jeremyn ja muiden kurkojen kantapaikka Rainbow Bar & Grillissä. Hitto, miten isot ja hyvät ruoat! Respect. Harmi, ettei mestareita näkynyt päiväsaikaan kulmilla.

Ajoimme boheemista länsi-Hollywoodista kiiltokuvamaiseen Beverly Hillsiin. Onhan se hieno, piru vie. Ajoimme ökyshoppailukatu Rodeo Driveltä huvikseen leffa- ja rokkitähtien asuinkaduille. Ostimme läpällä aiemmin "Map to movies stars home" -kartan, jossa lienee merkattu viitisen sadan tähtösen asuinboksit.

Kun kerta olimme kulmilla, ajoimme Madonnan, Sylvester Stallonen ja Jack Blackin luukkujen ohi. Madonnan talo sijaitsi normaalin ökykadun varrella, mutta sitä ympäröivät niin suuret puskat, ettei itse taloa näy kadulle. Slaikkarin putka oli mielipuolisen kokoinen lasipalatsi. Suurjumala Jack Blackin talo sijaitsi yksityistien päässä, jonne ei saanut (tai ainakaan viitsinyt) ajaa, mutta se näkyi viereiselle ajotielle. "Impressive, most impressive", sanoisi mustakypärä tähän.

Iskimme navigaattoriin osoitteeksesi Mulholland Drive. Lynchin leffastakin tuttu katu mutkitteli pitkin Hollywoodin kukkuloita niin jyrkkäkäännöksisesti ja korkealle, että heikkohermoisimpia jänisti. Huh, mitkä näkymät!

Käännyimme Laurel Hillsissä takaisin ja suuntasimme kohti hotellin lähellä sijaitsevaa Ralphs-ruokakauppaa. Kappas vuan, LA Ink -ohjelmasta tuttu Kat Von D:n High Voltage Tattoohan se siinä, ruokakaupan naapurissa. Jaa, pitäisiköhän leimata itsensä?

Seuraava päivä piti viettää Disneylandissa, mutta meikämandoliino huomasi unohtaneensa pääsylipun himppeen, kun olimme jo melkein Anaheimissä. Käännyimme takaisin ja suuntasimme Losin ainoaan outlet-ostariin, Citadel Outletsiin.

Aurinko porotti kuumasti, mutta tuulenvire piti "reaalilämpöfiiliksen" tolkuissa. Ostin farkut, parit bokserit, skedekengät, selkärepun ja mitähän vielä? En muista, mutta halpaa oli kuitenkin. Kauppoja oli paljon ja naisia messissä, joten mestoilla vierähti tovi jos toinenkin.

Päätimme pitää shoppailupäivän, joten kävelimme vielä illemmalla gargantuamaiseen Amoeba Musiciin. Woe elämä, että se on iso! Muut jatkoivat toisaalle, mää jäin selaamaan tuhansia ja tuhansia uusia ja käytettyjä levyjä. Woe elämä!

Hillitsin kuitenkin himojani, enkä ostanut kuin viisi kiekkoa: Reverend Bizarren Death Is Glory...Now'n ($4,99), Rebel Meets Rebelin s/t:n ($4,99), The Hountedin One Kill Wonderin ($2,99), L7:n Bricks Are Heavyn ($6,99) ja Samhainin pirun harvinaisen Unholy Passionin ($14,99). Jaarittelut sikseen, nyt on kiire leffamestoille!

Kalifornia, päivä 7: Huppupäinen ryöstäjä, Amon Amarth ja Sunset Boulevard.

Tourist: "Excuse me. Could you tell us how to get to Mann's Chinese Theater?"
Ford Fairlane: "Go back to Michigan, asswipe."
Tourist: "Oh, we're from Wisconsin."
Ford Fairlane: "Yeah, yeah, and I'm from my dad's penis. Now fuck off."
The Adventures of Ford Fairlane (1990)


Haimme Vonsista matkaevästä ja suuntasimme kohti Los Angelesia, viihteen, kulttuurin ja viihdekulttuurin kehtoa. Sikäläisen viitostien (Interstate 5) ruuhkatilanne jänskätti etukäteen, mutta kohtuullisen soljuvastihan pyörät pyörivät, vaikka muutama kymmenmailinen pitikin madella ja jarrutella.

Pysähdyimme matkalla Carlsbadin flower fieldsilla, muttemme viitsineet maksaa kymmentä dollaria per nuppi siitä, että näkisimme kukkia. Tyypit hakivat sen sijaan kahvia ja smoothieta viereisen ostarin Starbucksista.

Parkkiksella oli joku hullun lintumiehen näköinen hullu lintumies, joka jutteli kännyynsä papukaija olallaan. No, ei kait siinä. Jengiä oli kerääntynyt parinkymmenen metrin päähän parkkipaikalle puoliympyrään. Parkkiruutujen lomassa seisoi yksinäinen puu, jonka oksilla toinen papukaija viihdytti kansaa huutelemalla, tanssimalla ja roikkumalla pää alaspäin. Hullu lintumies työskenteli siis etänä, se vanha kettu.

Tsekkauduimme sisään pieneen mutta siistiin hotelliimme, joka sijaitsee Sunset Boulevardilla. Käppäilimme läheiseen Burger Kingiin syömään ja sitten 7-Eleveniin hakemaan juomista.

Kun olimme astumassa sisään pikkukauppaan, huomasin, että kulman takaa kävelee joku hämärä kaveri musta huppu päässään. Enkä tarkoita mitään hupparin huppua, vaan umpinaista säkkiä, jollaista käytetään hirttäjäisissä. 7-Elevenin security-jäppinen huomasi saman ja astui pihalle tuima virkailme kasvoillaan.

Sehän ei huppumiestä pysäyttänyt, vaan tämä lompsi maskeissaan suoraan sisään. Osa porukastamme piiloutui paniikissa hyllyjen taakse. Itse törötin hölmistyneenä lastenrattaat käsissäni ja huuli pyöreänä.

Turvamies seurasi huppuhurjaa kauppaan sisään ja patisti tämän ottamaan naamionsa pois. Kankaan alta paljastui vaaleaihoinen, hieman rantapummilta näyttävä sekopää. Tilanne oli jokseenkin piinaava ja kuumottava, jos näin voi sanoa.

Tyyppi ei suostunut poistumaan kehotuksista huolimatta. Ikuisuudelta tuntuneen kotvasen kuluttua mies veti kuitenkin hupun takaisin päähänsä ja jatkoi Burger Kingin suuntaan. Huh! Johan oli tervetuliaisherätys.

Minun piti haastatella myöhemmin Amon Amarthia, joka oli buukattu louhimaan Sunsetin House of Bluesiin. Soitin kiertuemanagerille klo 17, kuten olin ennalta promoottorin kanssa sopinut. Heebo sanoi, että tulepa viimeistään kuudeksi venuelle, niin kattellaan. Otin kimpsut ja kampsut messiin ja ajoin mestoille hyvissä ajoin.

No, eipä siellä sitten mitään tapahtunut pariin tuntiin, kuten pelkäsinkin. Samassa tilanteessa kärvisteli usea muukin "meikäläinen". Hollywoodissa on runsaasti ilmaisia kadunvarsiparkkeja, mutta pysäköintiaika päättyy viimeistään klo 20 (ainakin venuen lähellä). Sain oman passini ja lippuni juuri ennen iltakasia, joten jouduin lähtemään siirtämään autoa välittömästi transaktion jälkeen.

Kaahasin hotellille, vaihdoin lämpimämmät vermeet päälle, hyppäsin taksiin ja tykitin takaisin. Kävelin kolmensadan metrin jonon (oikeasti!) ohi ja suoraan takaovesta sisään.

Venue on yksi vitun iso sokkelo, etenkin yleisöltä piilossa olevilta käytäviltään. Henkilökunta opasti kuitenkin minut ystävällisesti artistibäkkärialueelle. Kiesimanageri totesi asiallisesti, että bändi tekee haastiksia "if we have time" -pohjalta, ja koska koko paletti puksutti myöhässä, minun ja monen muun haastis peruttiin. Juuri kun herra sai tämän sanottua, Johan Hegg käveli ohi, veti parilla sormella lippaan ja sanoi moro. Notta terve vaan.

Kirjoitan keikasta "virallisen" raportin myöhemmin ja linkitän sen tänne, joten en rupea jaarittelemaan siitä nyt sen enempää. Muistikortillekin tarttui varmaan parisataa ruutua, joten kuvamatskuakin on luvassa, jahka tässä...

Sen verran voisin kuitenkin mainita tapahtumaan liittyen, että Corona pint maksoi $12 (plus tippi, noin 10%), keikka oli loppuunmyyty (liekö jotain 1500 katsojaa..?), Ensiferum-paidat olivat vahvasti edustettuina (näkyi myös Amoja, Bodomeja ja Finntrolleja), bändi soitti kaksi settiä ja yleisö = pähkinät.

Taksimatka sinne oli myös melko mielenkiintoinen. Kuski oli kotoisin jostain kaukoidästä, veikkaisin Laosista tai Vietnamista, ja heebo puhui taukoamatta. Haukkui vuorotellen kaikkea, mitä sattui tielle tai mieleen sattumaan: ohikulkijoita, naiskuskeja, liikennehitureita, ruotsalaisia ja kaikkea siltä väliltä. No, matka sujui ainakin rattoisasti ja nopeasti. Kun pääsimme House of Bluesin nurkille, äijä pomppasi ilmaan ja puolihuusi, että mitä helvettiä tuolla oikein tapahtuu?! Ei ollut nähnyt koskaan niin pitkiä jonoja baarin edessä.

Paluumatka oli tylsempi. Ulkomaalaistaustainen kuski, joka kysyi ainoastaan, että mihin mennään. Ja muutaman minuutin päästä, että "jaa, missähän se sijaitsee". Vastasin, että senkun ajat suoraan vaan. Yli kahden tunnin turhan odotuksen, neljän kaljan, parin taksimatkan ja liki $100 laskun jälkeen kampesin sänkyyn ja annoin moottorisahan laulaa.

Kalifornia, päivä 6: Tositarina Opeth-levyjen kummitustalosta

"You best start believing in ghost stories, Miss Turner. You're in one."
- Captain Barbosa, Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003)

Seuraava tarina on tosi, mutta totuus on lukijan vapaassa harkinnassa. Tässä tapahtumasarja niin kuin itse sen todistin.

Haastattelin taannoin levynkansitaiteilija Travis Smithiä Infernoon Opethin Ghost Reveries -levyn (2005) tiimoilta. Muistan hänen kertoneen, että samaisen yhtyeen Deliverance-levyn kansikuva ja kansivihkon kuvituskuvat ovat räpsäisty sandiegolaisessa kummitustalossa.

Kaivoin vanhan haastismeilin arkistosta. Kävi ilmi, että kummitustalon nimi on The Whaley House ja se sijaitsee Old Townissa. Olimme suunnitelleet menevämme tänään nimenomaan vanhaan kaupunkiin, joten lätkän alle mahtui kevyesti kaksi kärpästä.

Jätimme auton The Whaley Housen kupeessa sijaitsevan Old Town San Diego State Historic Parkin parkkipaikalle ja söimme tuhdin aamiaisen meksikolaisessa ravintolassa, joka pelaa tuijotuspeliä kummitustalon kanssa.

Kun menimme sisälle, opas sanoi, että kiinnittäkää erityistä huomiota Akseliin, sillä hänen ikäisensä pystyvät havaitsemaan enemmän asioita kuin aikuiset. Joopa joo, tainnut rouva kattella liikaa Sixth Senceä (1999), ajattelin.

Legendan (ja historian kirjojenkin) mukaan Thomas Whaley, menestyksekäs liikemies, rakennutti talon perheelleen vuonna 1857. Tätä ennen jamppa oli ollut itsekin läsnä pikkurikollisen julkisessa teloituksessa, joka tapahtui kiinteistön tiluksilla muutamaa vuotta aiemmin.

Jos talon ja perheen historia kiinnostaa tarkemmin, täältä löytyy ministi pikainfoa. Tyydyn itse vain briefaamaan, että talossa on väitetty kummittelevan ainakin tuon hirtetyn kehvelin, James "Yankee Jim" Robinsonin, itse Thomas Whaleyn (5.10.1824-14.12.1890), hänen vaimonsa Annan (31.3.1832-24.2.1913) ja parin muun naisen henget, kuten myös Whaleyn perheen kettuterrieri Dolly Varden ilmavampi muoto.

Itse rakennus on nykyään ikään kuin kaksikasvoinen museo: sinne on laitettu esiin paljon (Whaleyn perheen omistamaa ja muutakin) aikalaistavaraa mutta toisaalta Travel Channelin America's Most Haunted -ohjelman mielestä talo on "number one most haunted house in the United States".

Oppaat olivat pukeutuneet konservatiivisiin, 1800-lukulaisiin tyllihameisiin. Esineet ja huonekalut olivat moitteettoman siististi aseteltuna huoneisiin, joista osa oli suojeltu läpinäkyvällä pleksilasilla.

Akseli oli melkein koko vierailun ajan äitinsä tai Seija-mummonsa sylissä. Kun astuimme sisään, Akseli kävi levottomaksi ja kiemurteli parhaansa mukaan, jotta pääsisi pois sylistä. Keskityin itse kuvaamaan, joten en seurannut tilannetta sen ihmeemmin.

Levottomuus yltyi, kun astelimme portaat ylös. Akseli jopa repäisi aimo tukun hiuksia äitinsä päästä, mitä hän, rauhallinen ja aurinkoinen pieni poika, ei ole koskaan aiemmin tehnyt.

Opas kertoi tarinaa teatterihuoneesta, jossa torotimme. Sinne oli kuulemma pakkautunut parhaillaan 150 ihmistä kerrallaan, vaikka tila vaikutti äkkiseltään silmäiltynä vetävän ehkä kolme kertaa vähemmän. Akseli kiukutteli jo niin kovaäänisesti, että puhetta oli vaikea kuulla, joten Seija koppasi hänet omaan syliinsä ja jätti minut, Petran ja Pauliinan juttelemaan rauhassa oppaan kanssa.

Teatterihuone sijaitsee muutaman metrin päässä portaikosta. Akseli johdatti Seijan portaiden yläpäähän osoittamalla siihen suuntaan sormellaan. "Wuh! Wuh!", hän sanoi, "Wuh! Wuh!". Akseli ei osaa vielä puhua (muutamaan sanaa lukuun ottamatta), mutta matkii useita eläimiä tunnistettavaksi. Hän ei myöskään osoita tyhjää, etenkään pitkiä aikoja, ja "kuvittele" näkevänsä eläimiä siellä, missä niitä ei oikeasti ole.

Tämä toistui pian uudestaan. Ja uudestaan. Opas säpsähti intoa pinkeäksi - ja meidän jengiltä nousivat karvat pystyyn. Opas kertoi, että viimeisen kahden ja puolen viikon aikana pikkulapset ovat tehneet aavekoirahavaintoja enemmän kuin moneen kuukauteen yhteensä.

Kului muutama minuutti. Menimme viereiseen makuuhuoneeseen. "Wuh! Wuh!", sanoi Akseli jälleen. Hänen sormensa ja pyöreät silmänsä seuraavat ohi kävelevää tyhjyyttä. Kohta sama toistui uudestaan.

Kun kerroimme tapahtumasta alakerran oppaalle (eri kuin ylhäällä), hän sanoi, ettei itsekään uskonut itsekään ennen tällaisiin ilmiöihin, mutta tämän rakennuksen myötä hänen suhtautumisensa on muuttunut.

Tämä iäkäs nainen virkkoi, että hän on tavannut talon koiran itsekin kerran. Valkoinen kettuterrieri oli ilmestynyt hänen eteensä talon käytävällä ja räksyttänyt kuin tuomiopäivän pasuuna. Nainen oli torottanut vähän aikaa paikallaan ja lausunut topakasti: "Be quiet". Koira oli kadonnut näkymättömiin yhtä nopeasti kuin oli tullut esillekin.

En ota kantaa, näkikö Akseli jotain, mitä me emme, mutta olipahan kokemus. Talossa ei saanut kuvata videolle, mutta valokuvia on luvassa, jahka jaksan ja ehdin jysäyttää niitä tulille. Notta sil viisiin.

P.S. Kävimme myös Mission Beachilla, jossa olen viettänyt pari jouluaattoakin. Mutta se on toinen tarina.

Kalifornia, päivä 5: Mennään apinatarhaan eikä ikinä pois

Ostimme SeaWorldista Southern California City Passit, joilla pääsee meriteemapuiston lisäksi Universal Studiosille, Disneylandiin ja San Diego Zoohon tai San Diego Zoo Safari Parkiin (entinen San Diego Wild Animal Park). Olen käynyt noissa kaikissa aiemminkin, ja tänään oli tarkoitus tsekkailla elukoita.

San Diego Zoon ykkösjuttu ovat (tai ainakin olivat) hellyttävät jättiläispandat. Safari Parin erikoisuus on taas safariajelu junabussilla. Valitsimme jälkimmäisen.

Lähdössä kesti ja kesti, vaikka heräsimme jo kuudelta. Safari Parkiin on noin puolen tunnin ajomatka vuoristoisessa maisemassa, nelikaistaisilla highwaylla. Vaikka puisto on helppo löytää, onneksi meillä on navigaattori, joka säästää paitsi aikaa, myös hermoja. Saavuimme perille ehkä 10-11 maissa.

Muutama kilometri ennen määränpäätä taivaalla liiteli jättimäinen haukka. Kohta toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Ja niin edelleen. Lopulta niitä näkyi enemmän kuin variksia normimeiningeissä koti-Suomessa.

Puiston parkkipaikan parkkiruudut olivat typerän pieniä, eikä täkäläiset city-maasturit ja muut peltiset fallossymbolit mahdu niihin kunnolla. Paikkoja näytti olevan vaikka millä mitalla, mutta suurin osa vapaista ruuduista edusti hukkaväliosastoa, johon olisi mahtunut ehkä Smart tai sivuvaunulla varustettu Harley.

Akseli nukkui koko matkan, joten tällä kertaa pikku-ukko näki jotain muutakin kuin unia. Suuntasimme heti kärkeen safariajelulle (mangustien kautta, totta kai). Siinä missä SeaWorld oli pienoinen pettymys, Safari Park oli mieluinen yllätys. Puiston hienous piilee siinä, että koko järkyttävän kokoinen laitos on toteutettu siten, että kaikki pienimmätkin polut on rakennettu elämyksellisyyttä ajatellen. Joka puolella on jotain nähtävää – jos ei eläimiä, niin vaikuttavia puu-, puska- ja kasvirykelmiä. Ja mikä parasta, siellä ei soi samanlainen, hulluuden kuilulle ajava teemapuistomusiikki kuin SeaWorldissa.

Leijonat oli siirretty pois kämppänsä peruskorjauksen tieltä, joten niitä ei näkynyt. Sarvikuonoja, elefantteja, gepardeja, kirahveja ja muita mussukoita. Onhan noita nähty ennenkin, mutta mieluumminhan sitä kauniita eläimiä möllää kuin rumia ihmisiä.

Akseli oli eniten innoissaan linnuista (kuten yleensäkin), elefanteista ja kaikista niistä karvanutuista, jotka sanovat hänen mielestään ”bää”. Rafla noudatti maantierosvoushinnoittelua. Iso keisari kustansi $7,99 ja Diet Coke $4,99. Cobb salad (päivän toinen, ensimmäisen vedin aamiaiseksi Safari Parkin parkkipaikalla) ei ollut suhteessa niin paha, $8,99.

Poikkesimme paluumatkalla Orfila Vineyards & Winery -viinitilalle, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä Safari Parkista. Jumaleissön, mitkä maisemat! Meitsi on ainut, joka saa laillisesti ajaa vuokra-autoamme, joten viininmaistiaiset menivät itseltäni ohi. Kuuden viinin maistaminen olisi kustantanut $10, samoin kuin lasillinen yhtä laatua. Petra ja Seija ottivat jälkimmäiset.

Korpesi niin hemmetisti, kun maisema oli kuin postikortista, terassi kuin suklaaunelma ja ilta-aurinko vinkkaili silmää siniseltä taivaalta, eikä meitsi voi maistella palkintoja voittaneita viinejä. Valkkariin en koske, ja sitä P ja S nautiskelivat. Patistin Petran ostamaan punkun mukaan vietäväksi. Ja sehän passasi.

Myyjä tarjosin paria eri punkkua maistettavaksi ilmaiseksi. Ensimmäinen oli jumalaista, toinen kohtalaista. Päädyimme tietty vaihtoehtoon alfa, vaikka hinta oli melko suolainen, jotain $35. Myyjä tyrkkäsi vielä parit Orfilia-viinilasit kyytiin kaupan päälle, ja matka jatkui himppeen.

Alun perin oli tarkoitus lähteä syömään Old Towniin, mutta Akseli oli niin syvässä unessa hotellille saavuttaessa, että päätimme hakea MXN:stä meksikolaista purtavaa ja Vonsista meksikolaista kulautettavaa hotellihuoneeseen. Seija ja Pauliina kävivät (tietääkseni) uudestaan Chili'sissä.

30 sekuntia Frendejä koneelta ja ysiltä taju veks.

P.S. Sain erään metallibändin promoottorilta infoa koskien Los Angelesin aktiviteettejä...

Kalifornia, päivä 4: Seaport Village, Downtown, Balboa Park, Old Town & ähky

Olemme yrittäneet tavoittaa hotellimme päällysmiestä monta päivää, ja tänään se vihdoin onnistui. Saimme check in -päivän sekoiluista hyvitykseksi neljä aamiaiskuponkia, mikä oli ihan jees.

Ravintolan meksikolaismies oli vaihtunut nuoreen tsirbuun, joka lirkutteli edeltäjäänsä teennäisemmin ja mielikuvituksettomammin, eikä taipunut menumuutoksiin sun muuhun yhtä sulavasti kuin supermukava kollegansa. Hyvä eväs taas joka tapauksessa, testasin kalkkuna-sveitsiläisjuustomunakasta.

Kun ähelsin annokseni kimpussa, Seijan kahvikupin korva päksähti yhtäkkiä irti ja kuppi putosi pamahtaen pöydälle. Leijonanosa kuumasta papujuomasta lensi suoraan syliini. Onneksi cargo-shortsieni (jos se lausutaan suomeksi 'shortsit', se myös, hitto vie, kirjoitetaan niin!) kangas on niin paksu, ettei kahvi polttanut ihoa. Neste ei myöskään läsähtänyt keskelle, vaan oikeaan reiteen.

Saavuimme Seaport Villagen parkkipaikalle klo 11:47. Sinne saa jättää auton veloituksetta kahdeksi tunniksi, jos ostaa mitä tahansa vintage-henkisen rantakylän pikkupuodeista. Ostettavaa olisi löytynyt reilusti, mutta tuhlasimme maltilla. Tai tarkemmin: American Nostalgia -kauppa pursusi emäsiistejä rokki- ja leffatavaroita, muut putkat eivät hirveästi kiinnostaneet. No, maiseman ja fiiliksen takiahan siellä pääasiassa oltiinkin.

Sapettaa, kun mahottoman hienoa "His Dudeness" -paitaa ei ollut saatavilla L-koossa. Täkäläiset XL:t kun tuppaavat olemaan liian telttamaisia jopa meikämandoliinon pötsille. Fåk! Ostin lohdutukseksi Star Wars- ja The Doors -kamaa (ylläripylläri). Harmi, kun Twin Peaks -merkkaria ei saa mistään.

Tyrkkäsin parkkipaikan mimmille lipetin kouraan samalla minuutilla, kun parkkiaika olisi mennyt umpeen, ja jatkoimme viime vuosina roiman faceliftin kokeneeseen downtowniin. Emme kuitenkaan jysäyttäneet autoa uudestaan parkkiin, vaan ihastelimme ikkunasta vanhannäköiseksi tyylillä retusoituja ravintoloita ja kauppoja, jättimäisiä hotelleja sekä vielä korkeampia bisnespylväitä.

Kartturi näppäili seuraavaksi osoitteeksi Balboa Parkin. Balboa Park on gargantuamainen puistokompleksi, joka on täynnä erilaisia museoita, teattereita ja muita kulttuurikohteita. Sieltä löytyy myös Jenkkilän suurimmat urut ja muutaman mailin mittainen kaktuspuistokin. Rakennuksissa on noudatettu kaukoidän yksityiskohtaista ja pröystäilevää tyyliä, mutta paikka on muutoin hyvin ihmisläheinen performanssitaiteilijoineen, katumuusikoineen ja tarot-korttiennustajineen.

Ympäristössä on varmaankin kymmenkunta parkkiaukiota, joista joku ystävällinen taho on järjestänyt ilmaisen bussikuljetuksen eri puolille puistoa. Emme käyneet ajanpuutteen vuoksi museoissa, vaan hengailimme enimmäkseen kirkkaassa ulkoilmassa. Kaktuspuisto oli toki säväyttävä satoine lajikkeineen (vieressään ruususellainen, ei kovin ihmeellinen). Kiinnosti kuitenkin kuvata enemmän paikallista "villieläimistöä" kuin piikkikasveja. Kanjonin toisella puolella liiteli kotka.

Akselille paahtoleipää ja vauvajugurttia (har har, ei sisällä vauvaa) nassuun, muille smoothiet, ja mänöks. Poitsu oli älyttömän hyvällä tuulella ja hauskuutti porukkaa kuin nuorempi herra Murphy. Tosiasiassa pikkumies oli niin väsynyt, että juttujen taso lähenteli omiani. Anyhoo, ajoimme Old Towniin.

On tylsää hehkuttaa kaikkea, mutta käypä itse tarkastamassa nämä mestat! Ajelimme sielläkin ristiin rastiin pysähtymättä. Edessämme mateli turistibussi, jota päätimme varjostaa. Ne pirulaisethan kiertävät (ainakin teoriassa) mielenkiintoisimmat paikat, joten suunnitelmamme oli ilmatiivis. No, samaa reittiähän se tykitteli kuin mekin aiemmin. Pitihän se arvata.

Aksupaksu veteli päikkäreitä, eikä häntä viitsinyt herättää kesken hattaramatkan, joten ajelimme huviksemme siellä sun täällä vailla sen suurempia suunnitelmia. Saimmepahan samalla laajemman yleiskuvan kaupungista.

Kipasimme hakemassa kotimatkalla läjän rytkyjä Targetista. Ostin itse farkut ja camo-shortsit. Jee, ei tartte stressata housuostoksista pitkään aikaan!

Respantäti suositteli hotellin vieressä sijaitsevaa meksikolaista pikaruokaravintolaa nimeltä MXN. Siellä ei ollut kuitenkaan pöytiä, vaan baaritiskimalliset, korkeat seinävehkeet. Akselin syöttäminen olisi siis mennyt turhan hankalaksi, joten jatkoimme matkaa.

Plan B: Vastaanottovirkailija hehkutteli myös nurkan takana möllöttävää Phil's BBQ:ta, jonne lompsimme seuraavaksi. Tyyppi tosin varoitteli ennalta, että ”the food is great, but the lines are ridiculous”. Tiiä sitten ruoasta, mutta jonot kaartuivat ravintolan sisäänkäynniltä nurkan taakse! Siis kymmenien metrien jonot ruokaravintolaan!

Plan C: Chili's, tarjolla periamerikkalaisia texmex-rasvaherkkuja, mmm... En muista annokseni nimeä, mutta se oli iso, pekoninen ja verisuonet säpsäyttävä. Eli täydellisyyttä hipova. Setti maksoi inan vajaat $ 10, mutta ravintolassa oli alku- ja pääruokatarjous, jolla sai yhden yhteisen appetizerin ja kaksi pääruokaa $ 20:lla. Petra tilasi itselleen kanafajitaksia (n. $ 13), ja otimme yhteiseksi friteerattuja sipulirenkaita, jalapeñoja ja dippikastiketta.

Appetizer-kori oli ISO jopa suursyömärin, eli minun, mittakaavassa. Huuhtelin rasvatun ruokatorveni parilla huurteisella. Huh, mikä euforinen ähky ja ällöpyllyfiilis. Otsastani kuoriutuu iho.

Kalifornia, päivä 3: Menneisyyden vangit ja paluu tulevaisuuteen

Huh, johan oli aktiivinen, monipuolinen ja mainio päivä. Otimme aamun iisisti ja söimme aamiaisen samassa mestassa kuin eilenkin. Tilasin – yllätys, yllätys – tismälleen saman satsin kuin eilen, paitsi vaihdoin Diet Pepsin vastapuristetuun appelsiinimehuun.

Tarjoilija on aivan ässä gringo. Señor heittää puolet läpistä espanjaksi ja kantaa pöytään jatkuvasti ilmaista bonuskamaa, kuten leivonnaisia, santsikuppeja ja -laseja sekä hedelmälautasia Akselille. Varmaan syystäkin – eihän tommotteelle voi olla jättämättä yli-isoa tippiä. Aamiainen maksoi vajaat $ 45 (4 aikuista, yksi yksivuotias), jätimme pöytään $ 55.

Tänään oli tarkoitus käydä tsekkailemassa meitsin vanhat kotikulmat lähikauppoineen ja kouluineen. Jännittävää. Pistäydyimme ennen sitä hakemassa Pauliinalle vaatteita Targetista. Yllätyin positiivisesti tyylikkäästä ja edullisesta miestenvaatevalikoimasta. Siellähän oli vaiks minkämoista settiä tarjolla, etenkin t-paidoissa, mut tarttee tutustua siihen lähemmin jonain muuna päivänä. Tyylikkäällä tarkoitan vintagemallisia (ei H&M-tyylin) Jefferson Airplane-, Jimi Hendrix- ja Pepsi-paitoja, edullisella emähalpaa ($ 2.50 - $ 12). Oisin ostanut sikasiistin, army-henkisen Converse-takin kympillä, muttei ollut kuin S-kokoja. Sellainen tarttui lopulta Petran matkaan.

Ja sitten lähdettiin. Petra näkytteli navigaattorin osoitteeksi 3843 Camino Lindo. Meitsin entinen koti. Matkan pituus oli kymmenisen kilometriä. Ajelimme ylellisen La Jollan läpi. Vuoristoa, laaksoja, erilaisia palmuja ja hienoja asuntoja. Pian maisemat alkoivat näyttää hälyttävän tutuilta. Vons, vasemmalla. Siis MEIDÄN Vonsimme!

Sydämentykytystä. Käänsin navigaattorin off-asentoon ikään kuin testiksi itselleni, että osaako kadonnut karvaturri kotiinsa 22 vuoden jälkeen. Se kävi lihasmuistista. Iskimme auton parkkiin Camino Lindolle, parinkymmenen metrin päähän 3843:sta. Akseli nukkui, joten Seija jäi lapsenvahdiksi.

Painoin videokamerasta reciä ja juonsin kotiinpaluuni nauhalle. Pala nousi kurkkuun, kun näin molemmat entiset autopaikkamme, postilaatikkomme ja vihdoin etuovemme. Miljoonat muistot ryöppysivät iholle yhtä aikaa. Se oli pirun liikuttavaa ja kaunista. Olen helvetin onnellinen, että sain ensinnäkin kokea nuo pari hienoa vuotta, ja palata nyt rötöspaikalle oman perheeni kanssa.

Olin juuri kertomassa Petralle ja Pauliinalle asuntoon liittyviä tarinoita, kun kämpän nykyinen asukas pamahti ovesta pihalle. Petra juoksi hänen peräänsä ja varmisti, että onhan ookoo, jos otamme muutaman foton pihalta. Touhu olisi kenties vaikuttanut jossain määrin hämäräperäiseltä muutoin... Itämainen opiskelijajamppa suostui. Kerroin hänelle omasta 3843-historiastani, ja heppu oli aivan fiiliksissä.

Siirryimme taloyhtiön uima-allasalueelle. Tarkoituksena oli käydä vain räpsäisemässä muutama kuva muistoksi, mutta törmäsimme portin edessa aitaa maalaavaan mieheen. Koska filmasin yhä videokameralla, oli suotavaa kertoa syy myös hänelle. Lopputulos: parikymmentä minuuttia eloisasti väritettyä triviaa asuinalueesta, sen historiasta ja nykytilasta sekä mahtavia matkailuvinkkejä tuleville päiville tässä kaupungissa. Peukut ylös.

Asuntojen arvo on kuulemma noussut tällä seudulla aivan älyttömästi viime vuosina, ja suurin osa asukkaista on aasialaista perimää. Meidänkin luukkumme nykyhinta pyörii maalarimiehen mukaan $ 450 000 liepeillä, mikä on täysin älyvapaata. Ei se nyt niin hieno ollut, vaikka perusviihtyisä olikin. No, onhan noita tietty aktiivisesti huollettu ja paranneltu, mutta sijantihan niissä maksaa.

Vons, entinen koulu ja lähin ostari, entinen University Town Center, nykyinen en-muista-mikä, piti toki ratsata kanssa. Ruokakauppa oli paljon tyylikkämpi kuin back in the days, mutta se tuskin kiinnostaa ketään muuta kuin äitiäni. Koululle taas oli nostatettu teräksiset portit ja läjä kylttejä, joissa kehotettiin pysymään poissa, ellet ole sopinut vierailua etukäteen koulun henkilökunnan kanssa. Uskon ymmärtäväni syyn/syyt.

Ostarille ei ollut mitään opasteita, mutta muistin reitin lonkalta. Itse ostoskeskus vaikutti sen sijaan vieraalta, kunnes törmäsimme tuttuun luistelukaukaloon(!) vessoja etsiessämme. Tämä normikokoinen kaukalo sijaitsee keskellä ostoskeskuksen food courtia. Voit siis vetää subia ja katsella, kun amerikkalaiset töpöttelevät menemään ammattitaitoisesti kuin bambi piirretyssä elokuvassa. Vaikka kävimme UTC:ssa usein ja hankimme sieltä ensimmäisen kasibitti-Nintendommekin noin vuonna 1987, en muistanut nykymestasta mitään muuta kuin tuon kaukalon. Ostaria on remontoitu isolla kädellä muutenkin. Mutta köpönen kaupparypäshän se, jos karsii nostalgian.

Petra kaivoi käsinkuvitetun kartan (ks. SeaWorld-teksti) laukustaan ja suuntasimme kohti La Jolla Beachia. Ei perse, miten siisti paikka! En muistanutkaan, kuinka hieno meranranta ja sitä ympäröivä alue voi ylipäätään olla. Vitivalkoista hiekkaa, isoja aaltoja, surffareita, albatrossiparvia, suolaveden muovaamia kallioita ja käsittämättömän kauniita maisemia joka suunnassa. Esteettinen boner, sha-wing.

Tutustuin johonkin paikalliseen tv-kuuluisuuteen, kun olin ottamassa kuvia kallioista rannalla. Heppu tuli kyselemään, että olenko luontokuvaaja ja/tai ”naturist”. Harrastan kyllä luontokuvausta, mutta vitut mää mikään viherhippi ole. Mies itse oli joku ihme guru nimenomaan jälkimmäisellä osa-alueella. Kuulemma telsussa kolmena päivänä tälläkin viikolla. Vaihdoimme käyntikortteja ja jatkoimme matkaa.

Näimme La Jollan kaikkein beverlyhillsimmän puolen, kun ajoimme rantareittiä Ocean Beach -hippikaupunginosaan. Perskatin hienoja autoja ja kauniita ihmisiä, ökykauppoja, ranta-asuntoja kukkuloiden päällä ja niin edespäin. Fiini mesta, kerta kaikkiaan. Siellä voisi käydä uudestaankin, jos riittää aikaa.

Maalariheppu hehkutteli uima-altaalla Ocean Beachia ja sanoi, että siellä tosiaan asuu pääosin tiedostavia hamppuhippejä, rantapummeja ja muita elämäntapataiteilijoita. Kontrasti La Jollaan oli siis melkoinen. Hippibusseja, pahvisia peace-merkkejä, rastatukkia, rauhaa ja rakkautta. Tunnissa tai parissa ei ehdi saada kuin pintaraapaisun, mutta tunnelmaan tuntui pääsevän äkkiä mukaan.

San Diego on siitä mainio paikka, että kaupunki on täynnä kääntöpuolia, jotka täydentävät toisiaan sen sijaan, että ne asettuisivat toisiaan vastaan. Rakastan tätä paikkaa. Mietin tänäänkin monta kertaa itsekseni, että hemmetti, kunpa pääsisi asumaan tänne vielä joskus toistekin. Iltasella Petra totesi saman ääneen. I knew I married her for a reason.

Vedin juuri häijyn erän Ralphs-kaupan cob saladia. Neljä ja puoli tähteä sekä koosta että mausta. Jälkkäriksi kalkkunanrintaa ja Budweiseriä. Ensimmäinen blaah, jälkimmäinen jee.

Tämä on ollut tähän astisen reissun selkeästi tunnerikkain, antoisin, rentouttavin ja muutoinkin paras päivä. Harmi, että Akseli missasi Camino Lindon sun muut. Tänne on siis tultava uudestaan.

P.S. Kuvia luvassa myöhemmin, nyt nukkumaan.
P.P.S. Näimme tänään vanhan, ruosteisen kupla-Volkkarin, jonka takaikkunassa oli tarra, jossa luki "The Dude abides". Nosti hymyn huulille.

Kalifornia, päivä 2: SeaWorldin hummerit

Heräsimme ennen kuutta. Kolmisenkymmentä tuntia kestänyt siirtyminen oli vaatinut veronsa, mutta neljän tunnin yöuni vaikutti riittävältä. Oli vaan niin hemmetin siistiä sulkea silmänsä pehmeällä alustalla ja vaakatasossa.

Aamiainen oli suorastaan jumalainen. Respan täti oli antanut meille – tahallaan tai vahingossa – kuusi aamiaiskorttia viiden (yksivuotiaskin tarvitsee omansa) sijasta. Tilasimme ylimääräisellä lipetillä yhteisen setin pancakeseja, jotka olivat aamiasmestan menuun printatun Esquire-lehden lainauksen mukaan ”Amerikan parhaita”. Vaahterasiirapilla tietysti.

Hotkin itse scrambled eggsiä, jotain röstiperunan tapaista, Diet Pepsiä ja english muffinia neljällä eri hillolla. Huh, että toimi! Mikään ei tosin päässyt samalle tasolle ”Amerikan parhaiden” kanssa, vaikka samaan aikaan rapeat ja pehmeät enkkumuffinit lähelle pääsivätkin. Mmmm...

Hotellimme sijaitsee SeaWorldin lähellä. Käppäilimme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan Target-kauppaan ja ostimme Akselille sateenkaarivaunut (no reference to sexual orientation). Täällähän kukaan ei liiku mihinkään ilman autoa, joten Petraa mulkoiltiin kuin vähäjauhoista, kun hän kysyi kävelyohjeita merieläinteemapuistoon Starbuckin tyypeiltä. Myyjä neuvoi toiseen suuntaan, iäkäs asiakas toiseen.

Meillä ei ollut kiire, eikä ympäristöön tutustuminen haittaa muutenkaan, joten lähdimme tarpomaan myyjän neuvomaan suuntaan. Ja vituikshan se mänt. Ostimme huoltoasemalta kartan (käsinkuvitetun lastensellaisen, muita ei ollut tarjolla) ja käännyimme takaisin. Kohta huomasimme olevamme hotellimme pihalla.

Suora leikkaus SeaWorldille, jonne meillä oli vuosikortti, kun asuimme San Diegossa 1987-1989. Odotukset paikasta olivat ristiriitaiset, koska SeaWorld oli totta kai järisyttävän hieno paikka 11-13 -vuotiaan mielestä, mutta lienen nykyään jossain määrin hieman eri ihminen kuin silloin. Ainakin teoriassa.

Ehkä hienoin juttu entiseen suosikkipaikkaani menemisessä oli se, että sain nyt näyttää sen omalle pojalleni. Akseli oli tosin niin väsynyt, että hän nukkui melkein koko kokemuksen ohi. Aamulla vaikutti siltä, että päivästä tulee pilvinen tai puolipilvinen, mutta jossain vaiheessa valkohattarat siirtyivät pois valopallon tieltä, ja aurinko porotti kuin tulinen pätsi. Arvaapa, oliko koko lössin iho mallia hummeri illalla? Siinä ei paljon viiskymppinen aurinkorasva auttanut.

Akseli, joka oli tietty suojassa auringosta koko ajan, hieroi väsyneitä silmiään ja onnistui saamaan aurinkorasvaa paikkoihin, joihin sitä ei ole tarkoitettu. Urhean pikkumiehen silmät punottivat ja turposivat, mutta onneksi lapsiystävällinen ihomömmö ei aiheuttanut sen pahempaa ärsytystä tai mielipahaa.

Teemapuisto oli muuttunut parissa vuosikymmenessä todella paljon muttei toisaalta juuri ollenkaan. Ykkösvetonaulana toimii yhä Shamu-show, joka oli vedetty aiempaan verrattuna Jerry Bruckheimeristi överiksi tunteisiin vetoavin screen-videoineen, matalaäänisin mieskertojineen ja Hans Zimmer -koulukunnan toimintamusiikkineen. Mutta koska aika on rajallinen ja pitäisi lähteä kohta kiitämään, en mene sen syvemmälle yksityiskohtiin. Kerrottakoon kuitenkin sen verran, että tänä päivänä kouluttajat eivät uiskentele enää näytöksen aikana samassa altaassa tappajavalaiden kanssa. En tiedä, mikseivät.

Ehdimme kiertää viidessä tunnissa kaikki oleellisimmat mestat, paitsi delfiiniesityksen, mutta sellaisiahan voi möllätä Särkänniemelläkin. Haitunneli on yhä säväyttävä – samoin ylikiva ja humoristinen merileijonaesitys, joskin täysin kääntöpuolisella tavalla. Tekisi mieli kirjoittaa jotain periamerikkalaisen markkinointihenkisestä exhibition/gift shop -asemoinnista, mutta ehkä teen niin toisessa yhteydessä.

Kun puisto meni sulki, otimme tilataksin ja tykitimme hotellille. Kävimme hetipian Vons-ruokakaupassa (Vons oli lähikauppamme myös kultaisella kasarilla, muttei tämä nimenomainen) ja hakemassa Wendy'sistä evästä. Autokaistatilaus meni lopulta munilleen ja yksi annos jäi kokonaan toimittamatta, mutta koska minulle ei ollut jostain syystä nälkä (mitvit?!), painuin pehkuihin pulloveden voimin. Tai siis simahdin päiväpeiton päälle. Yritin myös kiskoa pinttisen Budweiserin ennen sitä, mutta suoriuduin ehkä kahdeksasosasta.

Anyhoo, mukava mutta rankka päivä. Jälkiviisaana voisin todeta, että olisi kannattanut ottaa ensimmäinen päivä iisimmin, liikkua joka paikkaan autolla ja jättää jalan hiimailu myöhemmille päiville. Tänään on tarkoitus noudattaa enemmän energiansäästöfilosofiaa ja varastoida mehuja tuleville seikkailuille.

San Diego crew, over and out.

P.S. Pauliina sai kadonneen laukkunsa ja molemmat hotellikunnat ennalta varatut sviittinsä. ”Sviitti” on tosin näköjään suhteellinen käsite... Kuvapäivityksiä luvassa myöhemmin.

Kalifornia, päivä 1: Ilmojen halki käy vastoinkäymisten tie

Maanantai 18.04.2011, kello 5:54, Kuopion Länsi-Puijo. Petra ravistaa minut hereille ja kuiskaa: "Meidän lento on peruttu". Hänellä on puhelin korvallaan.

Nousen sängystä. Akseli herää. Hän kampeaa hetkessä pystyyn pinnasängyssään ja hymyilee kuin tuhat aurinkoa.

Puhelinrumba. Meidät neuvotaan saapumaan ensi tilassa Rissalan (Kuopion) lentokentälle, jotta ehtisimme toisen lentoyhtiön lennolle Helsinkiin. Se onnistuu.

Kello 14:10, Helsinki-Vantaan lentokenttä. Istumme Finnairin koneessa. Tiedämme, että vaihto New Yorkin JFK:lla tulee olemaan erittäin tiukka, koska kenttä on Forssan kokoinen, Yhdysvaltojen tulliturvatoimet rankat ja vaihtoaika vain 1,5 tuntia. Koneen pitäisi lähteä tällä minuutilla.

Kello 14:30. Lentokoneen tavaranlastausmekanismi on jumissa. Huolto tilattu. Hiekka valuu tiimalasissa.

Kello 14:42. Tavaranlastausmekanismi toimii, mutta lastaussiiveke ei lähde irti lentokoneen ruumasta. Korpeaa.

Kello 14:53. Houston, we have blast off.

Kello 16:51 (paikallista aikaa), New York, NY, USA. Lento on noin tunnin myöhässä. Puoli tuntia aikaa hoitaa maahantuloselvitys sormenjälkineen ja silmäkuvauksineen, noutaa matkatavarat, kuskata ne San Diegoon lähtevälle linjastolle, mennä läpi turvatarkastuksesta ja juosta pari kilometriä oikealle portille käsimatkatavarat ja lapsi kädessä.

Kello 17:03. Yhä maahantuloselvityksessä. Lennon on määrä lähteä klo 17:20. Lennot on varattu One World -yhteistyökoalition kautta, eli Finnairin ja American Airwaysin mukaan vaihtolento pitäisi onnistua. Ystävällinen tullivirkailija sanoo: "Man, you're not going to make it. Would you like me to check the next connecting flights for you?". Kieltäydymme.

Kello 17:35. Lentokoneessa. Hikisinä mutta täysilukuisena. Kaksi kahdeksasta suomalaisesta jatkolentäjästä ei ehdi koneeseen ajoissa. Lähdemme klo 17:45.

Kello 20:45 (paikallista aikaa), San Diego, CA, USA. Lento on ajoissa perillä, vaikka lähdimme matkaan myöhässä. Yhden matkalaisen laukku jää saapumatta. Se on ilmeisesti jäänyt New Yorkiin. Omat Sennheiser-studiokuulokkeeni unohtuivat edeltäneelle lennolle.

Kello 22:01. Vuokraamme Ford Escape -citymaasturin.

Kello 23:05. Saavumme hotellille. Kukaan ei ole ilmoittanut ennalta, että hotellia remontoidaan. Varaamamme perhesviitti ei ole käytössä. Huoneessa ei ole lastensänkyä, vaikka sekin on ennalta vahvistettu. Buffetaamiainenkaan ei onnistu, mutta virkailija tarjoaa aamiaislahjakortit viereiseen, tasokkaaseen ravintolaan. Uima-allas on raksalomalla, mutta meille tarjotaan optiota hyödyntää sisarhotellin vastaavaa. Se sijaitsee kaukana.

Kello 0:41. Huoneessa on kaksi parisänkyä. Makaan pienemmällä ja näpytän tätä. Akseli nukkuu keskellä king size -petiä. Petra pesee hampaita. Tänään on jo huominen.

California Über Alles: Preludi, päivä ennen lähtöä

Viimeiset pari vuotta ovat olleet melkoista nostalgiatrippiä. Meitsistä tuli isukki, muutimme puolen kilometrin päähän lapsuudenkodistani ja vanhat muistot pyrkivät iholle joka suunnasta.

Teen huomenna ikään kuin toisen kotiinpaluun. Asuimme vuodet 1987-1989 San Diegossa, Kaliforniassa, jossa kävin sikäläisen kuudennen ja seitsemännen luokan. Skippasin tavallaan vitosen ja kävin seiskan kahdesti, sillä USA:ssa mennään kouluun vuotta aiemmin kuin täällä.

Nuo pari vuotta lukeutuvat elämäni antoisimpiin ja avartavimpiin. Kiersimme Kaliforniaa ristiin rastiin ja pyörimme paljon muuallakin, kuten Havaijilla, Mexicossa, Grand Canyonilla, Las Vegasissa ja Kuolemanlaaksossa. Hienoa aikaa, hienoja paikkoja, hienoja muistoja.

Olen käynyt Jenkkilässä monta kertaa sen jälkeenkin, mutta Kalifornia on jäänyt aina välistä. Se korjaantuu huomenna.

Lennämme ensin Kuopiosta Helsinkiin, sieltä New Yorkiin ja lopulta San Diegoon. Jännittää semisti, sillä poikani ei ole koskaan matkustanut lentokoneella ja välimatkat ovat sanalla sanoen helvetillisperkeleelliset.

Matkasuunnitelma on seuraava:
- 5 yötä San Diegossa
- 1 yö Laguna Beachilla
- 7 yötä Los Angelesissa (Sunset Bulevardilla, jee!)
- 1 yö Yosemiten kansallispuiston kupeessa
- 3 yötä San Franciscossa, josta takaisin Suomeen.

En mene vielä tässä vaiheessa yksityiskohtiin, sillä pyrin kyhäämään jonkinmoisen matkapäiväkirjan näille sivuille. Laukut ovat about pakatut, viralliset dokumentit hanskassa ja matkalaiset tallella. Taskussa on reikä ja kuume nousee.

"We're leaving together
But still it's farewell
And maybe we'll come back
To earth, who can tell?
I guess there is no one to blame
We're leaving ground
Will things ever be the same again?

It's the final countdown
The final countdown"