sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Haaveissa vainko oot mun?

Hyräile tätä lukiessasi Laten Night with Conan O'Brienin "In the Year 2000" säveltä.

Vuonna 2011...

- Chaosweaverin toinen levy saa viimeisen sinettinsä ja löytää tiensä kauppoihin.
- pidän kesä- ja joululoman ensimmäistä kertaa sitten... ööh... vuoden 2003?
- käyn Berliinissä ja/tai Los Angelesissa.
- hikoilen itseni parempaan fyysiseen kuntoon.
- opettelen käyttämään studiolaitteita.
- äänitän levyn doom- ja/tai synkistelybändini kanssa.
- harkitsen tosissani erään ikuisuusprojektin aloittamista ja mahdollisesti aloitan sen.
- vien poikani Korkeasaareen.
- otan askeleen poispäin verkosta ja kohti "oikeaa elämää".
- voitan Sinut Mario Kartissa.

Pitkävetoja otetaan vastaan.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Ensimmäinen sinfonia, osa II: Sodoma, Gomorra ja Puijonlaakson kirjasto

Alussa oli suuri kosminen muna. Munan sisällä oli kaaos ja kaaoksessa kellui P’an Ku, jumalainen alkio. Näin kertoo muinainen kiinalainen luomistarina, Pangu-myytti. No, tämä tarina ei käsittele isoja munia, vaan jatkaa edellisen blogin, Genesisin, henkistä syntytarinaa. Peter Steeleen mennään tuonnempana.

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessa, että musiikinkuunteluni lähti bändeistä, kuten KISS, W.A.S.P., Hanoi Rocks, Accept, Dingo, Scorpions, Twisted Sister ja Mötley Crüe. Lisätäänpä listaan vielä Dio, Whitesnake, Rainbow, Judas Priest, Iron Maiden, Deep Purple, Slade ja Quiet Riot. Makuni oli siis enemmän tai vähemmän metallipitoinen alusta alkaen, ja arvostan yhä kutakin lapsena diggailemistani bändeistä.

Mutta mikä niissä aikanaan viehätti? Tarttuvat biisit, tietty, ainakin. Sellaiset, jotka saavat pikkupojan tuntemaan itsensä isommalta ja voimakkaammalta. Lapsena tuppaa olemaan muutenkin altis vaikutteille, joten isompien poikien ja kavereiden maulla on varmasti ollut vaikutuksensa.

Entä mikä yhdistää vaikkapa KISSiä, W.A.S.P.:ia, Twisted Sisteriä ja Mötley Crüeta? Epätavallinen ulkonäkö, näytellyt puolijuonivideot ja räväkät levynkannet. Väittäisin, että vähintään puolet kiehtomuksesta syntyi niistä. Siksi varmaan kiinnitän vieläkin todella paljon huomiota tuollaisiin asioihin, niin omissa kuin muidenkin tekemisissä. Onnistunut imagonluominen ja "elämää suurempien" mielikuvien herättäminen on vitaalinen osa albumi- ja bändikokonaisuutta, ainakin tuontyylisillä yhtyeillä. Tämän blogin punainen lanka ei ole kuitenkaan musiikkibisnesanalyysi, vaan kevyt kotiseutunostalgia, joten eipä mennä sen syvemmälle.

Kuten ajan henkeen kuului, vuorasin oman huoneeni seinät suosikkibändieni julisteilla. Länttäsin oveen Suosikki-lehden mukana tuleen 8-sivuisen KISS-kuvakollaasin, jossa Gene Simmons joi pääkallosta verta, täysissä maskeissa ja naama irveessä. Se oli oma "täällä vartion minä"- ja "stay out" -kylttini. Rokkitähtien sekaan kelpasivat vain elokuvataivaan kovimmat jätkät, kuten Indiana Jones, Rambo ja Luke Skywalker.

Meillä ei ollut VHS-nauhuria, ja se harmitti. Leffat piti mennä katsomaan kavereiden luokse, eikä Hittimittareitakaan voinut nauhoittaa. Hevanderin imu oli kuitenkin niin voimakas, että paremman puutteessa tennismailailmakitara tuli tutuksi. Muistan kerran soittaneeni parhaalle ystävälleni ja huijanneeni hänet meille katsomaan "KISSin uutta livevideota". No, livevideo oli käytännössä neljä Smurffia, jotka olin asetellut "lavalle" pahvisoittimineen. Mahtoi vituttaa.

Eräs suosikkiharrastuksistani oli pyöräillä yksin Puijonlaakson ostarille, hakea kioskilta iso säkki vaaleanpunaisia koiranluukarkkeja, suunnata kirjastoon, kuunnella vinyylilevyjä hemmetin lujalla ja lukea samalla Lucky Lukeja. Tunnin tai parin session jälkeen mahalaukku oli kääntyä päälaelleen ja korvissa ulisi, mutta oli se, hitto vie, sen arvoistakin.

Vaivannäkö, etsiminen, löytäminen ja kansien hypistely oli, on ja tulee olemaan, jos se vaan suodaan, minulle puolet musiikinkuunteluharrastuksen hauskuudesta. Olen ehkä reliikki ja kääpä, joka elää esihistoriallisessa rinnakkaistodellisuudessa, mutta mitä hauskaa siinä on, että kaiken saa heti ilmaiseksi parilla napinpainalluksella? Millaisia tarinoita siitä jää kerrottavaksi tuleville sukupolville?


Ronnie James Dio, Sauna Open Air, Tampere 10.06.2005
© Markus Laakso

Ensimmäinen sinfonia: Genesis

Monelle musiikinkuuntelua vakavammin harrastavalle ensimmäisen suosikkilevyn (ja -artistin) löytäminen on ollut uskonnolliseen kokemukseen verrattavissa oleva herätysjuhla, jonka muistaa ikänsä. Enkä puhu mistään "Minttu sekä Villestä" tai "Poppaloorasta", vaikka hurmosralliosastoa toki edustavatkin, vaan ilman vanhempien pakkosyöttöä löydetystä täyspitkästä, joka sulatti karboniitin tietämättömyyden verhon ympäriltä, ravisti ulos koomasta ja mullisti koko henkilökohtaisen maailmankatsomuksen. Puhun SIITÄ levystä, josta KAIKKI alkoi.

Jos olet lukenut Mikael Niemen maanmainion teoksen "Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä" (2000) tai katsonut sen elokuvana (2004), tiedät mitä tarkoitan. Savikiekko karuselliin, volat luvattoman lujalle ja "rosk an roll musis" suoraan sieluun - siten, että ensisävelet jähmettävät sinut puolentoista metrin korkeuteen huoneesi seinälle, silmissäsi sumenee ja universumi pyörii ympärilläsi. Puhun SIITÄ kokemuksesta.

Nyt, kun tässä on vaahdottu suu valkoisena tapahtuman merkityksellisyydestä, palataanpa seinältä parketille. Minun on harmikseni tunnustettava, etten muista omaa käänteentekevää albumiani. En, vaikka kuinka kaivelisin.

Muistan kuitenkin rähmineeni vanhempieni vinyylit täyteen sormenjälkiä. Minuun tekivät vaikutuksen ainakin Boney M:n The Magic of Boney M. - 20 Golden Hits -kokoelma (1980), Dire Straitsin Love Over Gold (1982) ja Elviksen kuuden vinyylin boksi, jonka nimeä en tähän hätään muista.

Jossain vaiheessa, veikkaisin kuuden ja kahdeksan ikävuoden välissä, aloin löytää omia suosikkejani - joita kuuntelen yhä - naapuruston "isojen poikien" avulla. En muista tarkkaa järjestystä, mutta KISS, W.A.S.P., Hanoi Rocks, Accept, Dingo, Scorpions, Twisted Sister ja Mötley Crüe olivat ensimmäisten joukossa. Ensimmäiset vinyylit, jotka muistan ostaneeni, olivat KISSin Creatures of the Night (1982) ja Rock and Roll Over (1976), mutta epäilen kuitenkin, etteivät ne olleet kaikkien aikojen ensimmäiseni. Hankin ne lomareissulta Mallorcalta vuonna 1985. Taisin omistaa sitä ennen Dressed to Killin (1975) alkuperäisenä kasettina, lukuisten äänitettyjen kasettien ohella, tietty. "Äiti, mitä se lick it up tarkoittaa? Entä balls to the walls?"


Se, mikä Paul Stanleyllä oli aivan kielen päällä, on nyt kirjoittajan levyhyllyn päällä.
KISS, Sauna Open Air, Tampere 10.06.2010 © Markus Laakso

Vaikkei noista päivistä ole kuin pari kolme hassua vuosikymmentä, maailma on nykyään täysin eri paikka, kiitos kehittyneen kehityksen. Muistatko edes aikaa ennen kännyköitä, internetiä, sähköpostia, Facebookia, chat-palveluita, Skypeä, sosiaalista mediaa, vertaisverkkoja ja Spotifyä - tai edes euroja? Verkkopankeista ei ollut tietoakaan, vaan tilin saldo piti tarkastaa pankkikirjasta. Ja huh, pian oltiinkin niin futuristisia, että laskunmaksu onnistui maksuautomaateilla ja viivakoodeilla.

Voi sitä riemua, kun saimme ensimmäisen lankapuhelimen, jonka keskiötä ei tarvinnut pyörittää numeroita valitessa, vaan siinä oli numeronamiskat - saati sitten langattoman telekommunikaatiolaitteen, joka toimi ilman puolitoistametristä siansaparoa! Nykyään jengi jaksaa kitistä, kun kamerakännykkään ei mahdu kuin 16 gigaa musiikkia, videoita ja pelejä. Mutta se on toinen tarina.

Uutta musiikkia löytyi paitsi kavereiden hyllyistä, myös Suosikista, kirjastosta ja televisio-ohjelmista, kuten Levyraati ja Hittimittari. Korpeaa sanoa, että ennen oli kaikki paremmin, mutta sitä vaikutusta, mikä esimerkiksi W.A.S.P.in L.O.V.E. Machinella, Twisted Sisterin We're Not Gonna Take Itilla, KISSin Heavens on Firellä ja Mötley Crüen Smoking in the Boys Roomilla oli minuun, ei voi sanoin kuvailla eikä gigoissa mitata. Mikä nykyvideo pääsee samoihin sfääreihin tämän päivän penskojen mittarilla? En tiedä, en todellakaan tiedä.

Silloin KISS ja W.A.S.P. sun muut paheksutut, verta juovat hedonistimessiaat olivat lastenmusiikkia, joita ihailivat käytännössä kaikki kaverini. Myönnettäköön, että Ipanapa ja Hevisaurus ovat kovia, mutta tuskin nykyskidit viitsivät kuunnella niitä vanhempina. Tai mistä sitä tietää - ehkä ne periytyvätkin seuraaville sukupolville. Jolleivät Spotifyn välityksellä, niin jonkinmoisena bittivirtana joka tapauksessa.

Jottei homma rönsyilisi tämän enempää sivuladuille, jatkan myöhemmin seuraavassa sinfoniassa.

Tässä kuitenkin herkkupala musiikkihistoriaa, olkaa hyvät:

torstai 6. tammikuuta 2011

Latua, perkele!

Hups, edellisestä blogista on vierähtänyt melkein kymmenen kuukautta. Päivät, viikot ja kuukaudet suhisevat ohi niin, että korvissa vinkuu. Aikuisiän vitsaus, julma pila. Mutta se siitä. Mennäänpä tärkeämpiin aiheisiin.

Ostin uudenvuodenaattona sukset. Kun leijonanosa kansalaisista paukutteli niin raketteja kuin promillejakin, meikämandoliino tarrasi lapioon, raivasi takapihan umpihankeen kävelyväylän ja lompsi Puijon ladulle.

Olin penskana melko kova hiihtäjä, vaikka itse sanonkin. Kun olin neljännellä luokalla, äitini osti minulle Karhu Matrix -luistelusukset kilpasiteineen ja -monoineen. Vermeet olivat melko kalliit, ja muistan ystäväni Lassin kysyneen, että olimmeko voittaneet lotossa.

Kelpo vehkeet innostivat treenaamaan aktiivisemmin. Lykin kolmanneksi Länsi-Puijon ala-asteen neljännen luokan hiihtokilpailussa. Minulla ei ole tarkkaa kuvaa siitä, millaisen lenkin Puijolla kiersimme, mutta suksi luisti ja veri maistui suussa. Lumella luisteleminen tuntui kevyeltä kuin tanssi, ja ihmettelin hitaampia ohittaessani, että mitä nuo tuossa edessä kuhnivat - täähän on piece of cake!

Minut valittiin myös viestijoukkueeseen koulujenvälisiin kisoihin. Tulimme toiseksi.

No, eipä ollut yhtä auvoinen tämä ensimmäinen hiihtokosketus tällä kertaa. Kersana jaksoi ja ehti touhuta yhtä sun toista, ja yleiskunto oli defaultina tapissa. Nykyään, kun päiväohjelma koostuu lähinnä läppärin näpyttämisestä ruho epäergonomisilla mutkilla, liha ja luusto huutavat hoosiannaa.

Kyllästyin heräämään joka yö viiltävään tuskaan, joten kävin fysioterapeutilla tsekkauttamassa selkäni. Yksi asia johti toiseen, ja päädyin hommaamaan kuntosalijäsenyyden sekä personal trainerin räätälöimän ohjelman, jotta saisin nukuttua yöni kunnolla. Seuraava askel oli sukset. Luistelusukset. Karhut, totta kai.

Mutta muistellaanpa ensin vanhoja. Puijon ladulle liittyy monta hauskaa, mutta *khöm* kyseenalaista *khöm, khöm* muistoa. Tässä muutama pikakelauksella, yksityisyydensuojaa kunnioittaen.

- "Kaunolla" oli ilmapistooli, jolla rätkimme milloin mitäkin. Eräs suosittu kohde olivat hiihtoladun lamput. Mutkissa.

- Eräänä talvi-iltana "Kjälli" ja "Muikku" käppäilivät ladunvartta pitkin Antikkalan seudulla. Källi pyysi Muikkua menemään "passiin", eli kyttäämään, onko tulevalle rötöspaikalle suksimassa ulkopuolisia. Källi tempaisi housut kinttuun, otti niin sanotun Nykäs-asennon (mäkihyppy, ennen ponnistusta, you know the drill...) ja väänsi ladulle läjän luomumämmiä, jota levitti toimenpiteen jälkeen tikulla pitkin alamäkeä. Tämän jälkeen taistelupari piiloutui parinkymmenen metrin päähän odottamaan pahaa-aavistamattomia kuntoilijoita. Hymy oli kuulemma herkässä, kun kuntoilijalta pääsi pari ärräpäätä...

- "Kosanderilla" oli tapana rakennella hyppyreitä mutkaisiin alamäkiin. Tähän liittyivät myös oleellisesti läheinen puska, tirskuva odotus ja vahingoniloinen repeäminen.

- Kerran "Kauno" ja "Muikku" rakensivat gargantuamaisen lumisellaisen keskelle latujen risteystä. Kuulineen.

No, nyt sitä ollaan itse nuorison armoilla. Mitä lie tälle harmaaparralle keksivät? Itse hiihtäminekin oli sellaista tuskaa, että nivustaipeet parkuvat vieläkin. Puijo on pirun väkevä hiihtoalusta. Se on yhtä ylämäkeä - ihan sama kumpaan suuntaan lenkkejä kiertää. Positiivista oli kuitenkin huomata, että laji on kuin pyöräily: kun sen on kerran malttanut ottaa haltuun, lihasmuisti tukee perussuoritusta parin vuosikymmenen tauon jälkeenkin.

Jos tätä kertaa vertaa neljännen luokan hiihtokilpailuihin, löydän kaksi yhtäläisyyttä: suksissa luki 'Karhu' ja veren metallinen aromi stimuloi jälleen makunystyröitä. Koville se kävi, vaikkeivät teiniapassit olleet ansoja viritelleetkään ja tekniikka oli jotenkuten hallussa.

"Mitä kovempi koulutus, sitä helpompi taistelu", luki Kontiorannan panssarintorjuntakompanian seinällä armeija-aikoinani. Tästä on tarkoitus tehdä harrastus. Hiihtämisestä siis. Se on kova koulu.

Kun puoli Suomea virui uudenvuodenpäivänä huonovointisena sohvallaan, tämä arjen tarzan körötteli Väinölänniemelle ja lipsutteli 3,7 kilometrin lenkin jääladulla. Siellä oli vähemmän ylämäkiä, mutta tuttu raudanmaku täytti jälleen suun. Notta latua, perkele! Eihän tämä tästä.