Poikani sai toissapäivänä nimen: Akseli Joona Jupiter. Nimivalinta on herättänyt paljon kysymyksiä, joten väsätäänpä mini-FAQ heti kärkeen.
Kenen mukaan poitsu on nimetty?
- Ei kenenkään. Akseli Gallen-Kallela, Axl Rose ja Axel Foley edustavat toki sankarsarjaa, mutta omien lasten nimeäminen olemassa olevien/olleiden suurmiesten mukaan on mielestäni mautonta (tsekkaapa nyrkkeilijälegenda George Foremanin jälkikasvukatras). Sitä paitsi, jos tuolle tielle oltaisi lähdetty, pojasta olisi tullut Jim Morris Onni...
Miksi lapsella on noin kummallinen toinen nimi?
- Joona edustaa runopoikaosastoa ja Jupiter jumalten kuningasta. Elementtien on oltava balanssissa, ettei universumin tasapaino järky. Yin ja yang, tiedäthän? Vakavasti ottaen, nimi valittiin siksi, koska se on hieno. Piste.
Päätös palata Kuopioonkin on ihmetyttänyt monia - myös itseäni. Muistan elävästi, kuinka paljon kaupungin pienet sosiaaliset ympyrät, harmaat rakennukset, olematon kulttuuritarjonta ja piinaava status quo ahdistivat. Otin opiskelupaikan vastaan Helsingistä enemmän kuin mielelläni 12 vuotta sitten, enkä ole katunut päivääkään. Viihdyn täällä erinomaisesti.
Miksi sitten palata takaisin - ja vieläpä samalle asuinalueelle? Taitaa olla toinen mini-FAQ:n paikka...
Muutat takaisin Kuopioon, oletko hullu?!
- Tohtori valmistelee diagnosia. Päätökseen vaikuttivat huomattavasti raskaammat syyt kuin koti-ikävä, halvemmat elinkustannukset tai havunraikas luonto. Suurin yksittäinen tekijä oli pikku-Akseli. Länsi-Puijo on parempi kasvuympäristö kuin itä-Helsinki ja lapsen isovanhemmatkin asuvat lähellä. Siinä se.
Miksi juuri Länsi-Puijolle?
- Se oli sattuma. Varasimme uuden rivitaloasunnon Saaristokaupungista, mutta kolmion kompakti koko rupesi mietityttämään. Länsi-Puijolta sattui tulemaan myyntiin juuri sopiva asunto tarpeisiimme, joten otimme sen ennen ensimmäistäkään julkista näyttöä. Vaimoni ei ole nähnyt sitä vieläkään sisältä.
Entä työt?
- Työni ei ole paikkariippuvaista, joten voin tehdä sitä vaikka Pariisista tai Pudasjärveltä käsin.
Tässä tämänhetkiset ajatukset. Paluu jännittää, mutten ole enää parikymppinen baarikoltiainen. Ei sillä, etteikö menomono yhä vipata, mutta elämäntilanne on muuttunut. Pysyvästi. Ajattelin jopa ruveta hiihtämään. Sauvakävelen jo. Luunapin paikka.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Lännenmiehen kaste
Saluunanovet. Uudessa kodissa on oltava saluunanovet. Muuten en muuta. Piste. Kovalla kovaa vastaan, reilu peli.
Elimme vuotta 1981. Isäni oli työskennellyt Kuopiossa jo vuodenpäivät ja viettänyt vain viikonloput kotona, Keravalla. Tilanne oli totta kai väliaikainen, ja pian muu perhe seuraisi perässä Savoon.
Lapselle tutusta elinympäristöstä luopuminen on kuin hyppy kallionkielekkeeltä silmät sidottuina: traagista ja pelottavaa, vaikka lasku onkin usein pelättyä pehmeämpi. Kerava ei ole mikään tropiikin paratiisi (saati sitten Vantaan Korso, josta sinne muutimme), mutta koti mikä koti. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei itse asuinpaikalla ole sinänsä väliä, koska ihmiset ja oma asenne tekevät siitä joko viihtyisän tai sietämättömän.
Kerava tuntui kodilta. Pikkuautokokoelmani kimmelsi millintarkassa järjestyksessä, kavereita piisasi ja olin juuri saanut pikkuveljen. Vaikka perhe ja tavarat siirtyisivätkin mukana, turvapaikan hylkääminen vaikutti ylitsepääsemättömältä. Mutta hittojako minä mistään nelivuotiaana tiesin?
Pian kaikki, mitä rakkaasta kodistasi muistat, ovat harmaiden kuutiotalojen keskelle sylkäisty asfalttileikkikenttä ja pari kersaa, jotka vilkuttavat perääsi kuolaliaanit maata viistäen, kun Ford Taunuksen takavalot kaikkoavat horisonttiin. Siinä se. Ja ainut muisto leikkikentästäkin on se kirottu puoliympyrätikapuu, jonka päälle et koskaan uskaltanut kiivetä. Näin kävi minulle.
En tiedä, tuliko Lucky Luke -mania ennen vai jälkeen siirtymäriitin, mutta villin lännen revolverisankarit, nuo alkuperäiskansojen säälimättömät sortajat, kiehtoivat ainakin. Eihän sitä voi kuin ihalla, kun stetsonpäiset alfaurokset parkkeeraavat nahkaformulansa juottokaukalon eteen koko kylän katsellessa, pelosta väristen. Kukaan ei tohdi sanoa mitään, etteivät reikäraudat ala laulaa. Tuuli puhaltaa yksinäisen pölypallon tyhjän kadun poikki, ja hikipisarat vierivät ahavoituneilla kasvoilla. Kovimmat jätkät puhuvat aina vähiten.
Uudessa kodissa oli oltava saluunanovet. Se oli ehto. Sellaiset löytyivät Länsi-Puijon Mustikkatieltä, neljäntoista harjakattoisen rivitalon yhtiöstä. Tilatkaa tuplaviski.
Elimme vuotta 1981. Isäni oli työskennellyt Kuopiossa jo vuodenpäivät ja viettänyt vain viikonloput kotona, Keravalla. Tilanne oli totta kai väliaikainen, ja pian muu perhe seuraisi perässä Savoon.
Lapselle tutusta elinympäristöstä luopuminen on kuin hyppy kallionkielekkeeltä silmät sidottuina: traagista ja pelottavaa, vaikka lasku onkin usein pelättyä pehmeämpi. Kerava ei ole mikään tropiikin paratiisi (saati sitten Vantaan Korso, josta sinne muutimme), mutta koti mikä koti. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei itse asuinpaikalla ole sinänsä väliä, koska ihmiset ja oma asenne tekevät siitä joko viihtyisän tai sietämättömän.
Kerava tuntui kodilta. Pikkuautokokoelmani kimmelsi millintarkassa järjestyksessä, kavereita piisasi ja olin juuri saanut pikkuveljen. Vaikka perhe ja tavarat siirtyisivätkin mukana, turvapaikan hylkääminen vaikutti ylitsepääsemättömältä. Mutta hittojako minä mistään nelivuotiaana tiesin?
Pian kaikki, mitä rakkaasta kodistasi muistat, ovat harmaiden kuutiotalojen keskelle sylkäisty asfalttileikkikenttä ja pari kersaa, jotka vilkuttavat perääsi kuolaliaanit maata viistäen, kun Ford Taunuksen takavalot kaikkoavat horisonttiin. Siinä se. Ja ainut muisto leikkikentästäkin on se kirottu puoliympyrätikapuu, jonka päälle et koskaan uskaltanut kiivetä. Näin kävi minulle.
En tiedä, tuliko Lucky Luke -mania ennen vai jälkeen siirtymäriitin, mutta villin lännen revolverisankarit, nuo alkuperäiskansojen säälimättömät sortajat, kiehtoivat ainakin. Eihän sitä voi kuin ihalla, kun stetsonpäiset alfaurokset parkkeeraavat nahkaformulansa juottokaukalon eteen koko kylän katsellessa, pelosta väristen. Kukaan ei tohdi sanoa mitään, etteivät reikäraudat ala laulaa. Tuuli puhaltaa yksinäisen pölypallon tyhjän kadun poikki, ja hikipisarat vierivät ahavoituneilla kasvoilla. Kovimmat jätkät puhuvat aina vähiten.
Uudessa kodissa oli oltava saluunanovet. Se oli ehto. Sellaiset löytyivät Länsi-Puijon Mustikkatieltä, neljäntoista harjakattoisen rivitalon yhtiöstä. Tilatkaa tuplaviski.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Tulkaa kotiin
kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?
kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan, eivätkä aukene enää
koskaan.
kaikki te ystävät harvat ja hyvät,
tulkaa kotiin
kuin valot luojaansa suuret ja pienet!
kotiinsa kulkevat ihmiset karjat; ilot,
muistot etenee,
toivot vähenee,
kohta ei erota toistaan toinen.
- Eino Leino
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?
kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan, eivätkä aukene enää
koskaan.
kaikki te ystävät harvat ja hyvät,
tulkaa kotiin
kuin valot luojaansa suuret ja pienet!
kotiinsa kulkevat ihmiset karjat; ilot,
muistot etenee,
toivot vähenee,
kohta ei erota toistaan toinen.
- Eino Leino
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)