Tämä dollari pelasti henkeni Kuolemanlaaksossa

On se vaan jännä, miten välillä innostuu joistain asioista niin kokonaisvaltaisesti, että muu elämä joutuu sivuosaan. Yhä, naavapartanakin. Tarkoitan tässä tapauksessa jotain levyä, bändiä tai musiikkityyliä.

Viimeksi, kun tällaista tapahtui, Triptykonin Eparistera Daimones -levy innoitti Kuolemanlaakso-bändin perustamiseen. Sysisynkkiä biisejä rupesi vain pulppuamaan autopilotilla, vailla sen kummempaa miettimistä ja hinkutusta. Reilut pari vuotta siitä, ja Uljas uusi maailma -debyytti komeilee pian kauppojen hyllyillä.

Levyn säveltäminen oli mutkatonta ja äänittäminen sujui erittäin leppoisissa merkeissä Triptykon-kitaristi V. Santuran Woodshed-studiolla, Saksassa. Kun kelaan sävellysprosessia retrospektiivisesti, en edes muista kunnolla kappaleiden syntyä. Ne vain aloittivat oman elämänsä mystisten aivosähkörituaalien oheistuotteena.

Tämä vuosi on ollut poikkeava muutenkin musiikkihommieni suhteen. En ole kirjoittanut juurikaan lehtiin, toisin kuin viimeiset kahdeksan vuotta. Tai no, olen, mutten niin paljon. Tässä on eräs isompi projekti tulilla, josta kuiskinen myöhemmin.

Julkaisurintamalla Chaosweaverin toinen levy, gargantuamainen konseptialbumi Enter the Realm of the Doppelgänger, ilmestyi teoriassa 30.06.2012. Siksi teoriassa, että levylähetys hävisi matkalla itävaltalaisen levy-yhtiömme (Napalm) varastolta suomalaiselle jakelijallemme (Supersounds Music) ja julkaisu viivästyi muutamalla päivällä.

Ilmestymisajankohta oli muutoinkin huonoin mahdollinen, koska eihän ketään kiinnosta lähteä levykauppaan juhannuksen jälkeen, kesken kuumimman mökkikauden. Levy napsi silti hyviä arvioita niin maailmalla kuin härmälässäkin. Ei mitään hajua myyntiluvuista, mutta olen taiteellisesti helvetin tyytyväinen koko pakettiin. Ei tältä pulikööriltä olisi parempaa irronnut, ei sitten millään.

Tästä huojuvana aasinsiltana pääsemmekin yhtyeeseen nimeltä Tiamat. Bändin päällysmies Johan Edlundhan maalasin Chaosweaverin kakkosen Picasso-vaikutteisen kansikuvan. On muuten harvinaisen lahjakas ukkeli siinä. Johan siis. Varmaan Picassokin.

Postikusti kärräsi maanantaina uusimman Tiamat-tuotoksen, sadan kappaleen rajoitetun kullanvärisen vinyylipainoksen albumista The Scarred People, kotiovelle. Levy ilmestyi viikko sitten.

Johanilla - tai siis Tiamatilla - on luontainen kyky saada kasattua yksinkertaisista elementeistä niin muan helevetin toimivia ja tarttuvia kokonaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä taidonnäyte nimeltä Thunder & Lightning.

Johan ei ole teknisesti maailman pätevin laulaja, mutta hänen nuotin ympärillä pehmeästi korvakäytäviä silittelevä baritoninsa on vastustamaton. Yksi asia, mitä arvostan Edlundissa yli kaiken biisintekijänä, on hänen avoimuutensa ja rehellisyytensä. Siis se, miten hän yhdistää omasta elämästään luotaavat tekstit, tuskaa ja elämänkokemusta uhkuvan tulkinnan sekä näitä nivovan musiikin yhdeksi riipiväksi mutta tarttuvaksi kokonaisuudeksi. Se on äärimmäisen ihailtavaa. Siihen ei moni pysty.

Muistan lukeneeni, ettei mies rupea kyhäämään biisiä, ellei siihen ole aihetta ja tarvetta. Eli jammailut ja yrittäminen heitetään romukoppaan ja otetaan keihäs käteen vasta siinä vaiheessa, kun on sanottavaa. Minusta ei olisi siihen, ei varmasti. Olen liian malttamaton. Toki mulla saattaa olla joku idea kappaleelle hyvissä ajoin, mutta hakemista ja kokeilemistahan biisinteko yleensä on. Minulla ei ole pakahduttavaa tarvetta saada jotain tiettyä ulos itsestäni.

Tai on. Valehtelin vähän. Olen kuunnellut koko viikon Tiamatin tuotantoa, lähinnä myöhempien aikojen goottirockailua. Yhä uudestaan ja uudestaan. Prey (2003) minulta uupui, joten kävin hakemassa senkin levykaupasta heti tiistaina. Mahottoman hieno albumi! Olin toki tutustunut siihen perinpohjaisesti aiemminkin mutten jostain kumman syystä omistanut kopiota siitä.

Tänään postilaatikkoon napsahti Edlundin yhden levyn ihme Lucyfiren This Dollar Saved My Life at Whitehorse (2001), joka on nyysinyt nimensä Carl Barksin kuuluisasta Roope Ankka -taulusta. Lucyfire on ikään kuin goottirock-Tiamatin popimpi pikkusisko. Hävyttömän tarttuvaa ja yksinkertaista korvakarkkia kaikki tyynni. Ylempänä mainittu Thunder & Lightning on muuten alun perin Lucyfiren biisi, jota ei ole julkaistu aiemmin kuin demona.

Aloin eilen olla niin tupaten täynnä goottirockia, että minun oli yksinkertaisesti pakko ottaa kitara kouraan ja alkaa säveltää mahdollisimman tarttuvaa hittisikermää. Biisiaihiosta tuli niin limainen goottityttöjen unelma, että melkein hävetti. En tiedä, mitä aion tehdä sillä ja onko luvassa lisää, mutta tulipahan kyhättyä sellainenkin. Ja hitto, että sen työstäminen oli kivaa.

Vuosi 2011 - mitä tuli luvattua?

Käydäänpä pikaisesti läpi, mitä uhkasin vuosi sitten toteuttaa ja kuinka hyvin haaveet pitivät kutinsa. Väite ensin, totuus sitten.

Chaosweaverin toinen levy saa viimeisen sinettinsä ja löytää tiensä kauppoihin.
- Chaosweaverin toinen levy, jota työstimme kaksi vuotta, sai kuin saikin viimeisen sinettinsä, mutta levyä ei ole vielä julkaistu. Saimme kuitenkin suomalaisten metallibändien mittakaavassa melko messevän diilin, josta tiedotetaan tämän viikon perjaintaina eli 13.01.2012. Työstämme parhaillaan kansivihkoa. Levyn masteri, promokuvat ja kansikuva ovat valmiit.

Pidän kesä- ja joululoman ensimmäistä kertaa sitten... ööh... vuoden 2003?
- Tavallaan, joo. Tein tosin töitä kesälomalla, ihan pikkusen vain... Minulta päättyi pari vakkariduunia joulun alla, joten joululomankin pitäminen onnistui.

Käyn Berliinissä ja/tai Los Angelesissa.
- Berliinissä en käynyt, mutta Köpikseen ja Losiin hilppasin, jee! Kävimme myös San Diegossa (vanha kotikaupunkini), Yosemitessa ja San Franciscossa. Ehkä paras reissu ikinä. Ikävä takaisin on suunnaton. Huhti- ja toukokuun 2011 blogiviesteistä löytyy tarinaa Kaliforniasta, lokakuun Köpiksestä.

Hikoilen itseni parempaan fyysiseen kuntoon.
- Tämä meni aivan munilleen. Vuosi kyllä alkoi lupaavasti, ja jaksoin hillua jonkun verran kuntosalillakin, mutta homma hiipui aikatauluongelmiin. Ja toki myös lihan laiskuuteen. Painoni ampaisi vuoden lopussa uuteen huippuunsa, mutta laardia on kuihtunut alkuvuoden keittokuurin voimin 4,4 kiloa kymmenessä päivässä. Samaa saa jatkua, kunnes rautakangin takaa näkyvät vain korvat.

Opettelen käyttämään studiolaitteita.
- No joo ja ei. Opin toki koko ajan lisää, mutten aktiivisesti opiskellut hommaa kirjoista, mikä kuului alkuperäiseen suunnitelmaani.

Äänitän levyn doom- ja/tai synkistelybändini kanssa.
- Synkistelybändin, Kuolemanlaakson, levynäänitys kävi lähellä, mutta herra studioherra oli varattu helmikuuhun 2012. Mutta kohta jysähtää: Kuolemanlaakso äänittää debyyttinsä Triptykon-kitaristi V. Santuran Woodshed-studiolla, Saksassa, alkaen 01.02.2012! Santura äänitti ja miksasi myös bändinsä Eparistera Daimones -mestariteoksen, jonka innoittamana koko projekti syntyi. Hän äänittää, miksaa, masteroi ja apulaistuottaa myös meidän levymme. Doombändin levytyssessio on alustavasti suunnitteilla loppuvuodeksi.

Harkitsen tosissani erään ikuisuusprojektin aloittamista ja mahdollisesti aloitan sen.
- Tästä kerron myöhemmin, mutta vaikuttaa siltä, että tämäkin homma käy toten tänä vuonna!

Vien poikani Korkeasaareen.
- En vienyt Korkeasaareen, mutta vein San Diego Zoo Safari Parkiin ja Sea Worldiin. Jospa ne ajoivat saman asian..?

Otan askeleen poispäin verkosta ja kohti "oikeaa elämää".
- Joo, en.

Voitan Sinut Mario Kartissa.
- Ylivoimaisesti.

Painajaisesta tuli totta

Tiedäthän sen avuttomuuden tunteen, kun kaikki menee unessa päin honkasta, etkä voi sille hevon kaviota? Näen usein painajaista, että torotan instrumentti kourassa lavalla, eikä minulla ole hajuakaan, mitä pitäisi soittaa. Joskus paikka on Tuskan päälava, toisinaan joku ulkomainen festari. Yleensä bändi on Chaosweaver, eli oma yhtyeeni, välillä joku jättiläinen, kuten Metallica, jonka kera nousen korokkeelle syystä tai toisesta.

Kelaan unessa, että tämä ei voi olla totta, näin ei yksinkertaisesti voi tapahtua. En ole treenannut yhtään ja biisit ovat vieraita. Yleisö on yksi iso sumea köntti, jolla on tuhansia silmiä. Tunnen katseet, mutten näe niitä. Hävettää niin paljon, etten tohdi katsoa takaisin. Jokainen nuotti, jonka reseptorit ohjeistavat sormieni näppäilevän, on väärä. Karmiva herätys, monellakin tavalla.

Timo Rautiainen Niskalaukauksineen opasti "Nyt on mies" -kipaleessaan, että "kyllä mies kivun kestää mutta ei häpeää". Siinä on totuuden siementä. Kipu häipyy hetkessä (ellei kyse ole kroonisesta sellaisesta), mutta häpeä ei välttämättä milloinkaan.

Viime yönä painajaiseni lihallistui Kuopion Henry's Pubin pikkujouluissa, jossa ruoka- ja etenkin juomatarjoilu oli avokätistä. Henkan kantikset ovat muuten eilisen perusteella aivan jumalattoman nuoria, by the way. No, oli siellä meitä vanhoja jarrujakin jonkun verran, mutta tuttuja naamoja vain vähän.

Illan pimetessä joku meistä sai kuningasidiksen, joka kuului suunnilleen näin: "Hei, tänään on jami-ilta, käydään soittamassa Sign of the Wolf!". Meitä oli siinä kolme vanhaa kaverusta, joista yksi on rumpali, toinen kitaristi ja minä vissiin jotain siltä väliltä, eli helposti basistiksi nakitettava. Vain laulaja puuttui.

Noh, koetimme aikamme metsästää juhlaväen seasta tyyppiä, jolle Pentagram on tuttu ja cojonesit tarpeeksi kookkaat, että uskaltaa nousta kylmiltään lauteille, mutta eihän siitä tullut mitään. Kitaristi soitti sitten kaverilleen, joka oli juhlimassa toisia pikkujouluja jossain lähellä. Pidimme parit lyhyet paltsut, kun hän saapui paikalle, ja iskimme esitysvuorotoiveen sisään. Kello oli tässä vaiheessa jo vahvasti kuutamon puolella - kuten olimme mekin.

Jamikokoonpanot vetivät oikeastaan hemmetin hyvin, eli taso oli siis korkea. Kitaristi soittaa perinnedoombändissäni, jonka kanssa veivaamme Sign of the Wolfia joka treeneissä. Rumpali on soittanut tätä kipaletta viimeksi joskus 1990-luvun alkupuoliskolla, ja vieläpä saman kitaristin kanssa. Laulaja on vetänyt biisiä tietääkseni vain muutaman kerran treeneissämme joitain kuukausia sitten. Biisi oli siis teoriassa jossain määrin hallussa.

Sitten se tapahtui. En ollut soittanut bassoa varmaan pariin vuoteen, mutta kipale on helppo, ja se menee hyvin pitkälti samalla lailla bassolla kuin kitaralla. Instrumentti tuntui silti todella oudolta. Rumpali lykkäsi biisin käyntiin isolla tempolla. Siis tyyliin tuplatempolla siihen, mitä itse sitä vedämme. Olin täysin hukassa heti lähtötelineillä. Aivot eivät pelanneet yhtään, sormet vielä vähemmän. Joka ainut isku väärä joko ajoitukseltaan tai nuotiltaan - yleensä molempia. Kukaan ei ole koskaan soittanut niin huonosti koko musiikin historian aikana.

Koko kolmeminuuttinen hurahti yhdessä giganttisen suuressa häpeän sumussa. Kuin unessa. Kitaristinkin soitto takkusi normaalia enemmän, enkä siinä tilanteessa kiinnittänyt huomiota laulajan suoritukseen. Jengiä oli paikalla ihan hyvä rypäs, ja minua nolotti niin paljon, että oli pakko kääntyä rumpaliin päin. Kunpa olisin herännyt samantien sängystäni, mutta ei, risti kouraan ja takaisin yleisöön Henrin baarin via dolorosaa pitkin.

Ajattelin "fiksusti", että nyt kun painajainen on eletty, ehkä sitä ei tartte elää uudestaan nukkuessaan. Väittävät myös, että kirjoittaminen on terapeuttista, eli kohta olo on varmasti kuin omenalla. On, on, on, on, on...

Anteeksi niin maan jumalattoman paljon Henry's Pub, Jussila, soittokaverit, yleisö ja äiti.

Mitä opimme tästä? Kullittaren päivänä ei kannata kikkailla.

Kööpenhamina, päivä 4: King Diamond -kitaristin herkkupuodissa

Heräsin jostain kumman syystä jo ennen aamuviittä. Ei vain nukuttanut, joten kirjoitin eilisen blogitekstin jo ennen kuin Petra heräsi. Tänään pitäisi matkustaa takaisin himppeen, muttei missään nimessä ennen kuin entisen King Diamond- ja Mercyful Fate -kitaristi Michael Dennerin Beat Bop -levykauppa on perusteellisesti ratsattu.

En olisi edes tiennyt putiikin olemassaolosta, ellen olisi vieraillut Metal Travel Guiden sivuilla. Löysin sieltä myös muutaman muunkin hyvän vinkin, kuten Accordin, Sex Beat Recordsin, Black No. 1:n ja The Rockin, joista mainitsin aiemmin. No, eivät Sex Beat Records ja The Rock tosin kummoisia olleet.

Beat Bopin piskuiseen liiketilaan oli ahdettu tuhansia käytettyjä älppäreitä ja huomattavasti vähemmän cd:itä. Seassa oli uusiakin. Keskityin metallivinyylien plaraamiseen ja jätin muut osastot suosiolla välistä, koska useamman genren läpikäynti olisi ollut sulaa hulluutta. Siihen olisi kulunut päiviä. Okei, piti pop-rockiakin vähän vilkaista...

Beat Bopin suurin valtti ei kuitenkaan ollut valikoimien laajuus, vaan syvyys. En muista nähneeni yhtä vakuuttavaa harvinaisten ja epävirallisten julkaisuiden kavalkadia missään. Hyllyssä lepäsi paitsi Stonen, Riff Raffin ja Pekka Pohjolaisen täyspitkiä, myös bootlegejä ja never heard -kiekkoja muiden muassa Metallicalta, Slayerilta, Guns n' Rosesilta ja Black Sabbathilta. Ja niitä oli paljon. Perushinnat pyörivät 60 kruunun tienoilla (alle 9 e), harvinaisimpien 160 kruunun (reilu 20 e) hujakoilla. Esimerkiksi avaamaton ja käyttämätön Metallican The $5.98 E.P.: Garage Days Re-Revisited -vinyyli (1987) olisi kustantanut 200 kruunua, eli kolmisenkymppiä.

Yritin tiirailla myyjää agentilla ja pähkäillä samalla, onko kyseessä itse Denner vai ei, mutten mene vannomaan kumpaakaan suuntaan, koska yli viisikymppinen herrasmies näyttää nykyään niin erilaiselta kuin rokkikuvissaan. Jos pitäisi esittää paras arvaus asiasta, kallistuisin 'kyllä'-vaihtoehdon puoleen.

Tutkin tarjontaa puolisentoista tuntia, eikä sekään ollut kuin pintaraapaisu. Oli tajuttoman vaikea valita kymmenistä helmistä järkevän kokoinen ja hintainen paketti. Päädyin seuraaviin:

- The Doors: Alive She Cried (1983), 60 kr.
- Guns n' Roses: Appetite for Destruction, alkuperäisillä kansilla (1987), 60 kr.
- Alice Cooper: Welcome to My Nightmare (1973), 75 kr.
- Black Sabbath: Alternative Version 69-71, 160 kr.
- Black Sabbath: Walpurgis - The Peel Session 1970, 160 kr.
Nämä olisivat maksaneet yhteensä 515 kruunua, mutta sain ne hintaan 450 kr.

En ole vielä ehtinyt kuunnella levyjä, mutta pari viimeistä vaikuttaa äärimmäisen mielenkiintoisilta. Ensimmäinen niistä sisältää siis vaihtoehtoisia versioita ja demoja klassikkobiiseistä, jälkimmäinen radioliveä sekä julkaisemattoman demoversion The Rebel -biisistä vuodelta 1969. Esimerkiksi tämän mukaan "The Rebel without a doubt one of the most sought-after Black Sabbath songs ever recorded." Löytyyhän biisi muualtakin, mut siistiä, että se on löytänyt tiensä myös tälle levylle.

Meidän piti käydä myös The Log Lady -kahvilassa, mutta lappu ovella kertoi sen olevan tänä maanantaina poikkeuksellisesti kiinni. Jäi sit se "köyhän miehen Twin Peaks landmark" näkemättä, höh.

Kävimme lohdutukseksi heittämässä hyvästit Accordille. Meinasin ottaa läjän Dioa, Mike Oldfieldiä, Sladea ja Uriah Heepiä kyytiin, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että levyissä oli hiukan liikaa naarmuja. Yleensä ottaen köpisläiset pyörylät olivat yllättävän hyvässä kunnossa.

Eihän sieltä voinut kuitenkaan tyhjin käsin poistua, joten mukaan tarttui vielä Black Sabbathin Vol 4 (75 kr), Pink Floydin Dark Side of the Moon -gatefold (75 kr.) ja The Doorsin Strange Days -alkuperäispainos (125 kr), alennusta 25 kruunua.

Reissun saldo: 5 cd:tä, 46 vinyyliä. Ei tartte vissiin vähään aikaan hankkia lisää...

Kööpenhamina, päivä 3: Onko Kristianian vapaakaupunkiunelma kuollut?

Tämäkin päivä kului kierrellessä ja kaarrellessa, vailla sen ihmeempiä suunnitelmia. Elämä on matka, ei määränpää.

No, oli joukossa yksi täsmäkohdekin: Kristiania. Tämä keskustan kyljessä sijaitseva vapaakaupunki ja sosiaalipoliittinen kokeilu perustettiin armeijan entiselle kasarmialueelle vuonna 1971, kun hipit valtasivat ränsistyneet rakennukset. Siellä asuu nykyään reilut 800 vapaan kasvatuksen (monessakin mielessä) ja systeemioravanpyörästä irrallisen autonomian kannattajaa.

Kristianian toimintaa on yritetty lopettaa lukuisia kertoja kaupungin toimesta. Suurimmat syyt purkuhaluun lienevät mittaamattoman arvokas tontti ja mietojen huumeiden vapaa kauppa. Kannabiksen myynti on periaatteessa lailla kiellettyä, siitä kertovat "Green light districtin" kyltitkin, mutta Pusher Streetillä riittää maastoverkoin koristettuja pikkukojuja, eikä kukaan peittele pössyttelyään. Eivät edes isät ja äidit lastensa edessä.

"Christiania koostuu 800 asukkaasta ja 15 pihapiiristä, joiden asukasmäärä vaihtelee muutamasta ihmisestä kymmeniin. Pihapiirit pitävät yhteisesti huolta omasta alueestaan ja tekevät yhdessä tarvittavat päätökset. Mikäli yhteisymmärrystä ei löydy, voidaan asia viedä yleiskokoukseen, joka edustaa Christianian korkeinta päätösvaltaa.

Kaikki on kollektiivista. Liikkeet ovat yhteisessä omistuksessa ja niiden tuotosta maksetaan arvonlisäveroon verrattava summa yhteiseen kassaan. Kassaan kertyvillä varoilla pyritään kattamaan yhteisön yhteiset kulut, yritysten voitto käytetään palkkoihin ja toiminnan kehittämiseen. Päätöksentekoon osallistuvat kaikki kaupungin asukkaat."

Näin kerrotaan Voima-lehden numerossa 9/2006. Silvia Modigin ja Minttu Murasen kirjoittama artikkeli löytyy kokonaisuudessaan täältä. Samassa tekstissä mainitaan, että monelta ovat jääneet vuokrat maksamatta, minkä ansiosta kassassa on mojova vaje.

Kristiania on utopia, jonka kukkaisinfrastruktuuriin ajan hammas on nakertanut fataaleja aukkoja. Kun katselin lahonneita children's area -kylttejä, käyttökelvottomia keinulautoja, puolenpäivän aikaan vahvasti päihtyneitä hippivanhuksia ja uteliaiden turistien sääliviä katseita, päässäni alkoi soida Type O Negativen The Dream Is Dead. Aiheestakin. Tunnelma oli pikemminkin ahdistava ja hieman pelottava kuin rauhaa syleilevä ja rakkautta sykkivä. Harmillista, sillä maailma tarvitsee värilaikkuja.

Vaikka Kristianialla on ongelmansa, unelma ei ole vielä kuopattu. Sen säilyttäminen vaatii paljon sekä asukkailta että Kööpenhaminan kaupungilta. Kumpi on sitten parempi ratkaisu, antaa hippien elää hipisti omassa valtakunnassaan vai purkaa heidän kotinsa toimistorakennusten ja arvoasuntojen tieltä? Lakaista normaalista yhteiskunnasta tahallaan irtautuneet kadulle ja kaapia kermat? Omavaraistalous vai kapitalismi? Hamppuvaatteet vai puku? Totuus vai tequila?

Tuimme alueen taloutta kasvisrullan, jättimäisen shawarma-kebabannoksen, vesipullon, Pepsi Maxin ja maitokahvin verran. Kristiania tarvitsee turismia ja ulkopuolisia tulonlähteitä, mutta ne voivat myös tappaa sen. Wikipediasta löytyy paljon mielenkiintoisia mutta surullisa tarinoita paikan värikkäästä historiasta ja yhteisön ulkopuolisten tahojen penetroitumisyrityksistä avaruussätkämarkkinoille.

Metsä tarvitsee huolenpitoa kukoistaakseen. Ekosysteemi häiriintyy, jos ympäristöön pesiytyy liikaa tuntemattomia eliöitä. Do your math.

Kööpenhamina, päivä 2: Pussy Galore, tuo Bond-tytöistä parhain

Eilen tuli kierreltyä ja kaarreltua kiitettävästi. Otimme kurssin kohti Sex Beat Records -levykauppaa, joka sijaitsee parin kilometrin päässä hotelliltamme. Petra nappasi matkalta kahvin ja muffinssin, minä saman pekoni- ja rasvaherkun Burger Kingistä kuin eilen. Mmm... Reprise.

Sex Beat muistutti aika pitkälti Helsingin Music Hunteria. Siellä oli aivan liikaa kaikkea pieniin tiloihinsa nähden, eli tosi vaikea löytää mitään. Levyt olivat periaatteessa aakkosjärjestyksessä, mutta käytännössä pöydillä, hyllyillä ja pinoissa vähän miten sattuu. Vinyyleitä tosi naftisti, cd:itä ja fanikrääsää, ei kovin harvinaista sellaista, kattavasti. Petra osti jonkun Nick Caven varhaisen - tai ilmeisesti ensimmäisen - äänitteen, mutta en kuollaksenikaan muista, millä nimellä se kulki. Ja levypussillekin on toista metriä. Sori.

Kävimme myös levykaupan vieressä sijaitsevassa Black No. 1 -goottirelekaupassa, jonka omistaa Sex Beat -Thomasin naikkonen. Hinnat pilvissä, mutta muutoin tosi tyylikäs ja yllättävän kookas putiikki. Suosittelen, jos moinen kiinnostaa. Vilkaisin myös minikokoisen UK-goottikaupan sisälle, jota pyörittää Dave Ingramin (ex-Bolt Thrower, ex-Benediction) vaimo, mutta pulju näytti olevan minua puolet nuorempien tyttöjen heiniä.

Kivoja lelukauppoja löytyi paljon, jopa liikaakin, jos multa kysytään, heh... Samoin kahviloita. Tämän päivän yksi positiivisimmista yllättäjistä oli kaksirakennuksinen moderni kauppahalli, joka on ollut tämän mukaan kesäkuussa vielä valmisteilla. Älyttömästi jengiä, mutta leppoisa fiilis. Täkäläiset ovat näemmä hulluna tuoreeseen luomuun.

Nørrebrossa törmäsi ilahduttavan moneen pieneen levykauppaan, joissa käytetty vinyyli oli päivän sana. Osassa niistä hinnat olivat korkeat, toisista sai isoja settejä kuranttia tavaraa puoli-ilmaiseksi. Ostin Route 66:sta, jota voin suositella monipuolisen valikoimansa, esillepanonsa ja tunnelmansa puolesta, Misfitsin Die, Die My Darling 12-tuumaisen ja The Doorsin Waiting for the Sunin. Hinnatkaan eivät olleet pahat: reilut 10 e/laaki.

Luulin, että toissapäiväistä 12 levyä 100 kruunulla ei hevin päihitetä, mutta olin väärässä. Joku miniputka tarjosi meinaan 8 levyä 50 kruunulla ja 20 levyä satasella. Olisiko alelaatikoita ollut kahdeksan, eli plärättävää ei ollut älyttömästi, mutta tarpeeksi kuitenkin. Nämä tarttuivat haaviin alle euron kappalehintaan:
- The Michael Schenker Group: Built to Destroy (1983)
- Styx: Kilroy Was Here (1983)
- Styx: Cornerstone (1980)
- Accept: Russian Roulette (1986)
- Slade: Play It Loud (1970)
- Helix: Walkin' the Razor's Edge (1984)
- Fine Young Cannibals: The Raw & the Cooked (1988)
- Neil Diamond: Johan Livingston Seagul Original Motion Picture Soundtrack (1973)

Täytynee hankkia isompi matkalaukku...

Jos kaupungissa sijaitsee ultimaattisen Bond-tytön nimeä kantava ravintola, eihän sinne voinut olla menemättä. Pussy Galore's oli silkkaa ylivoimaa. Kevyesti boheemi ja "taiteilijamainen" miljöö, sairaan hyvät ruoat, vintage-osaston tissikuvia vuorattuna seinille ja poptaidetta kaupan (mikä tarkoittaa tässä tapauksessa kymmeniä vinyylilevyille maalattuja kulttitähtien kasvoja). Petra veti kanttarellipastaa, minä häränpihviä. Vahva ysi, jos kouluarvosanoilla mitattaisiin.

Käppäilimme jokirantaa pitkin Nørrebrosta Vesterbrohon. Nättiä seutua ja paljon isoja verhottomia ikkunoita varakkaiden asukkaiden residensseissä. Pysähdyimme muutamassa ravintolassa, kuten Obelixissa, muttei niistä jäänyt oikein mitään käteen, kunnes eksyimme munkilla Café Mandelaan.

Veikkaisin että rakennus on valmistunut 2000-luvulla, ja nimenomaan tätä raflaa ja sen käyttötarkoituksia varten. Kyseessä on siis tasokas ruokaravintola-kahvila-livemusiikkibaari kompaktissa paketissa. Tunnelmallinen valaistus, korkea katto, asiakasystävälliset hinnat, seinillä valokuvataidetta, isoja ikkunoita ja ystävällinen palvelu. Hyvää voi siis saada halvalla, vaikka sanonta toisin väittääkin.

Jossain vaiheessa iltaa bändi aloitti soiton. Kokoonpanoon kuului rumpali, kontrabasisti, kitaristi, xylofonisti ja muutamassa biisissä vieraillut Freddie Mercuryn näköinen laulaja. En viitsi mennä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta ei jumanpeba sentään, että oli huikeaa soittoa! Jokainen hoiti tonttinsa keskivertoa kirkkaasti paremmin, mutten ole eläessäni kuullut niin kovatasoista xylofonistia. Huh huh. Vieläkin värisyttää. Pikkasenko tyyppi veti fiiliksellä, enkä muista kuulleeni kuin yhden minimokan (ylimääräisen äänen) koko teknisesti äärimmäisen haastavan setin - tai itse asiassa kahden - aikana.

Bändi veti pääasiassa loungehenkistä freejazzia mutta myös covereita tunnetuista leffatunnareista, kuten Kummisedästä ja Spider-Manista. Jaa juu, vetiväthän ne rankalla kädellä uudelleensovitetun luennan Nirvanan Smells Like Teen Spiritistäkin. Bändistä tuli väistämättä mieleen Angelo Badalamenti ja Twin Peaks. Yllätys. Harmi, etteivät soittaneet sitä matskua. Odotin myös The Doorsin Riders on the Stormia, joka olisi sopinut repertoaariin kuin kankut reisien jatkoiksi.

Istuimme ravintolassa hyvän tovin. Tilasimme yhteensä viisi Tuborgia, yhden Irish Coffeen ja kaksi dippilautasta, jotka sisälsivät seuraavia tanskankielisiä asioita: "Snacks tallerken med grillet chorizo, oliven, grønt og chilimayo" sekä "Dip og dyp - grøntsager med humus". Kopsasin litanian netistä. Koko hoito kustansi yhteensä viitisenkymppiä. Ei paha.

En muuten jaksanut ottaa omaa kameraani mukaan, koska sen raahaaminen käy työstä - ja lomallahan täällä ollaan. Tarttee pistää kuitenkin jotain kuvitusta tekstien tueksi, jahka tässä...

Mitä opin viimeisen parin päivän kokemuksista: ostoskatualue kannattaa kiertää kaukaa pimeän tultua. Muualla on elämää, siellä on elukoita.

Kööpenhamina, päivä 1: Vinyylitaivas ja hevihelvetti

Terve vaan Tanskanmaalta. Olen aina halunnut käydä Kööpenhaminassa, mutta nyt vasta pääsin tänne saakka. Ensivaikutelma? Lentokentästä ja junakuljetuksesta keskustaan tuli mieleen Amsterdam, juna-asemasta Hampuri ja hotellista Helsingin Glo, joskin pienemmällä eikä yhtä pramealla mittakaavalla.

Wakeup Copenhagenin, eli majapaikkamme, verkkosivuilla kerrotaan, että tämä on "a cool and modern hotel", ja sitä se onkin. Mukavaa ja nuorta henkilö- ja asiakaskuntaa, järkevät hinnat, tyylikästä designia, käytännöllinen sijainti (toimistoalueella mutta jalkamatkan päässä kaikesta kiinnostavasta) ja koko pulju lienee rakennettu vasta hiljattain. Huone on tosi mini, mutta eipä täällä ole tarkoitus ruveta pitkäaikaista pesää pykäämäänkään.

Kööpenhaminassa on pakko olla enemmän polkupyöriä kuin muualla maailmassa yhteensä. Niitä on miljoonittain, ellei jopa triljoonittain. Luin koneessa Blue1 Dreamista Köpis-jutun, jossa alleviivattiin, että pyöräilijä on täällä kuningas. I concur.

Kun pääsimme kentältä keskustaan, kävelimme suorilla hotellille. Tsekkasin metaltravelguide.comista kehutun Accord-levykaupan sijainnin, ja suuntasimme suoraan sinne, vaikka maha mouri kuin kissa kiimassa. Oli meinaan kiire ehtiä sinne ennen sulkemisaikaa.

Noh, ennen viittä sisään, ennen kuutta ulos. Tulos: 28 vinyylilevyä ja 4 cd:tä. Täytyy sanoa, että olen elämäni aikana vieraillut jokusessa lärpäkeputiikissa eri puolilla boltsiamme, mutta Accord saattoi pompahtaa kertaheitolla suosikikseni. Miljöö oli lämminhenkinen: tila ei ollut liian suuri, eikä ihollekäyvän intiimi, vaan yksinkertaisesti toimiva. Myyjät osasivat asiansa ja olivat hyvällä tuulella. Valikoima oli erittäin laaja ja hinnat lievästi ilmaistuna kohdallaan.

Yläkerta oli pyhitetty vain käytetyille vinyyleille. Keskikerroksesta löytyi sekä uusia että käytettyjä älppäreitä ja näitä uudempia hopeisia laserympyröitä - miksi niitä nyt sanotaankaan? Alhaalle oli kerätty suhteellisen häijy määrä käytettyjä äänitteitä, joiden kappalehinta oli tällä viikolla naurettavat 10 kruunua eli reilun euron (ensi viikolla kappalehinta tippuu 5 kruunuun), mutta vieläpä sellaisella porkkanalla, että ota 12, maksa satanen. No, arvaapa otinko? Siitä läjästä tarttui haaviin kaksi settiä, eli yhteensä 24 levyä, jotka listaan kohta tonne alemmas. Pikkasenko olin tulessa! Petrakin viihtyi. On muuten eka matka kahdestaan sitten Aksun syntymän.

Emme jaksaneet lähteä etsimään jotain kivaa paikallista raflaa, koska sisälmykset kapinoivat tyhjyyttään jo rynnäköllä. Siinä on meinaan riskinsä: isompi mies tulee kärttyisäksi ilman evästä. Arvaapa kahdesti, kävelimmekö Burger Kingin ohi? Mmm... Tuplavehje pekonilla ja kuivatulla sipulilla, mmm...

Päätimme hivuttautua hiljalleen kohti hotellia siten, että käymme maistamassa yhden keimon jokaisessa matkanvarrelle sattuvassa ravintolassa. Pari ensimmäistä olivat brittipubeja. Ekassa keimo maksoi varsin kohtuulliset 30 kruunua (vaihtokurssillamme noin 4,40 euroa), seinänaapurissa 54 valuuttaa. Hard Rock Caféssa Carlsbergistä, täkäläisestä Koffista, sai pulittaa vielä inan enemmän, eli 55 kruunua, mikä tarkoittaa siis kansankielellä yli 8 euroa!

Suuntasimme keskustaan vielä toistekin siinä toivossa, että löytäisimme jonkun järkevän rokkihenkisen mestan. Helpommin sanottu kuin tehty. Pumppudiskoja sun muita turistirysiä tuntui olevan pilvin pimein, samoin kuin kadulla huutavia ja örveltäviä paikallisia, mutta meikäläishenkiset ravintolat tuntuivat olevan kiven alla. Tunnin harhailun jälkeen päädyimme hevihelvettiin nimeltä The Rock.

The Rock oli sinänsä siisti "massasieluinen ug-paikka", mutta korpesi niin hemmetisti maksaa suht kallis sisäänpääsy ja narikka (70 kruunua/hlö, eli noin 10 e), siitä ilosta, että pääsi nauttimaan ylihintaisesta juomasta ja ördäävistä teineistä (enkä suostu myöntämään olevani liian vanha). Oli siellä tosin joku dj:kin soittamassa ug-akteja nimeltä Slayer, Pantera ja Rammstein. Kertonee jotain. Rakennus oli ihme sokkelo, mutta kieltämättä rähjäisellä tapaa kiehtova sellainen. Kyllä siellä mieluusti hevin soittaisi, jos bändin kanssa sattuisi kaupunkiin.

Muttapa joo, Seven Elevenistä lihatikut ja Pepsi Maxit kyytiin, ja pehkuihin. Kaupat myyvät muuten näköjään alkoholia kellon ympäri.

Tässä vielä ne levyt, notta avot:
- Black Sabbath: Sabotage
- Sepultura: Arise
- KISS: Paul Stanley
- KISS: Gene Simmons
- KISS: Ace Frehley
- Twisted Sister: Come Out and Play
- Alice Cooper: Goes to Hell
- Uriah Heep: Demons and Wizards
- Eagles: Hotel California
- Mike Oldfield: Five Miles Out
- KC and the Sunshine Band: Who Do Ya (Love)
- Jefferson Starship: Earth
- Quincy Jones: "The Dude"
- Sweeney Todd -musikaalisoundtrack (luvulta, ei leffasta)
- Barry White: Can't Get Enough
- U2: Live "Under a Blood Red Sky"
- Nazareth: Rampant
- BeeGees: Spirits Having Flown
- Joe Lynn Turner: Rescue You
- Rainbow: Difficult to Cure
- Elton John: A Single Man
- The Police: Reggata de Blanc
- Toto: IV
- Robert Plant: The Principle of Moments
- Status Quo: To Be or Not to Be
- Marillion: Clutching at Straws
- Marillion: Real to Reel
- The Cardigans: Gran Turismo (cd)
- Massive Attack: Protection (cd)
- REM: Automatic for the People (cd)
- Depeche Mode: Ultra

Koko hoito 70 eurolla!

P.S. Harmittaa, etten ole vieläkään raportoinut viimeisestä LA-päivästä sekä Yosemite- ja San Francisco -reissuista. No, vielähän tuota ehtii...